William Shakespeare - Rikhard III

Ratsu! Ratsu! Valtakunta hevosesta!

Sitten siirrymme teokseen, jota käsitteli myös edellisen postauksen kirjailijan tunnetuin kirja Ajan tytär.
Shakespearen tuotannosta ovat nämä historialliset kuningasdraamat jääneet pääosin lukematta, jokin aika sitten luin Rikhard II:n mikä oli vähän tylsä, ja nyt sitten iso hyppäys eteenpäin, ruusujen sodan lopun Rikhard III:een joka ei ollut tylsä.

Gloucesterin Rikhard on ruma kyttyräselkä joka näytelmän aloituspuheessa ilmoittaa ryhtyvänsä pahikseksi ja tämän jälkeen juonittelee, tappaa ja tapattaa paljon ihmisiä, nousee kuninkaaksi ja lopulta kuolee itse, ja kruunun ottaa (tuleva) Henrik VII, Shakespearen aikalaisen kuningatar Elisabethin isoisä. Huomattavana lähteenä Shakespeare käyttää Elyn piispan, Rikhard III:n vihamiehen, muistiinpanoja ja muutenkin tässä on reippaan propagandistinen ote.
Historiallisista yksityiskohdista joustetaan muutenkin, Clarence ja Edvard IV kuolevat lähes perättäin vaikka todellisuudessa väliä oli viisi vuotta ja kuningatar Margareetakin heiluu maisemissa siinä vaiheessa kun pitäisi olla jo haudassa...(henkilöitä on kohtalaisen paljon ja nimeltä mainitaan vielä lisää, kirjassa olevaa Yorkin ja Lancasterin sukupuuta tuli tarkasteltua muutamaankin kertaan että mikäs näiden hahmojen yhteys olikaan)

Yksi suosikkini Shakespearen tuotannossa on varhainen tragedia Titus Andronicus, koska se on niin läpeensä tolkuton verimässäily että on mahdotonta sanoa pitäisikö se ottaa vakavasti vai ei. Tässä on vähän samaa, Rikhard III on vedetty niin reippaasti groteskin puolelle ja päähenkilö on niin jyrkin vedoin esitetty pahis että ei tähän oikein minään inhimillisenä tragediana pysty suhtautumaan, mutta vimmaa toki riittää. Oikeastaan tuli mieleen että tästä pitäisi tehdä sellainen uusi HBOn myöhäisillan draamasarja jossa on paljon väkivaltaa ja tissejä.
Oikeastaan olin yllättynyt kuinka suuressa osassa naiset tässä loppujen lopuksi olivat, yhtään yksittäistä vahvaa naisroolia mukana ei ole mutta kuningattaret Margareeta, Elisabet ja Anna sekä Yorkin herttuatar pääsivät kaikki kyllä ääneen, mieleen tulivat antiikin draamat kärsivistä naisista, tyyliin Hecuba, Andromache tai Troijan naiset...

Ihan tuotantonsa kärkeen en ole kuitenkaan tätä nostamassa enkä ole varma jaksanko niitä muita kuningasnäytelmiään lukea, mutta tämä oli kuitenkin viihdyttävä teos. Ja Matti Rossin käännös on perinteisen hyvä.