Hyönteisdokumentti

Jenni Haukio - Sinä kuulet sen soiton

2012-01-27T08:25:00.000-08:00

Ina mainitsi bloganneensa aikoinaan nyttemmin uudella tavalla ajankohtaisen kirjoittajan runokokoelmasta, joten päätin minäkin katsoa josko kirjastosta löytyisi. Löytyi ja luin.

En tiedä leimaako koko tuotantoaan yhtä vahva yhtenäinen teema vai onko tämä jonkinlainen erikoisuus, keskittyminen luontorunoihin ja nimenomaan saaristoon. Lajityyppiin sopivasti myös vuodenajat näyttelevät merkittävää roolia ja osioiden niminä on mm. Huhtikuu, Lokakuu ja Suvivirsi. Siellä täällä on sitten leikkauksia muihin tilanteisiin mutta pääosassa tässä on meri ja saaristoluonto, ja toki se on hyvin kiitollinen päähenkilö ja tässäkin tulee eläväksi.
Haukiolla on myös verbaliikka hallussa, meheviä sanoja jäi makustelemaan pitempäänkin. Mutta Inan tapaan joudun tunnustamaan että en minä tästä kovin paljoa silti saa irti, yksittäiset kuvat tulevat ja menevät mutta ei tästä mitään oikein jää mieleen. Jotenkin merkillisesti teoksen antoisin osuus oli sen sisällysluettelo, siellä pääsi nautiskelemaan siitä Haukion sanankäytöstä ilman että niiden sanojen tarvitsi merkitä mitään.

Siinä sivussa tuli sitten myös pohdittua että on hieman häiritsevää tuntea runoilijoita edes siinä määrin kuin minä Haukiota ja puolisoaan olen mediassa nähnyt. Puhtaan fiktion kirjoittajat kykenee erottamaan teoksistaan (ainakin yleensä) ja toisaalta faktuaalisemmat kirjoittajat, elämäkerrat ja esseet ovat suhteessa kirjailijaansa selkeitä, mutta mites ne runot, henkilökohtaiset mutta kaunokirjalliset.
Kumpi on parempi, se että tuntee tekijät wikipedia-artikkelien tasolla vai tarkemmin? Nyt tässä tuli aika ajoin hieman voyeuristinen olo että kun Haukio kirjoittaa "sinä" niin mieleen tulee Niinistö ja omat mielleyhtymät tästä mikä ei varmaankaan ollut haettu vaikutus...siitä huolimatta että olen täysin tietoinen että "sinä" voi tarkoittaa jotakuta ihan muuta tai olla vaikka täysi yleinen personoimaton "sinä".

Haluaisin antaa
sanomalehden, jossa painomuste vielä kuivuu

jossa sanojen ja kuvien syntyä on mahdollista seurata todeksi,
sellaiseksi johon voi luottaa

puhua eteenpäin.

Haluaisin antaa
koivupuun valoa ja kylpytakkiin kietoutuvaa puhdasta naurua,

yhtä vilpitöntä kuin
nälkäinen lapsi, haarukka, kivitasku, maariankämmekän arka kukinto

jos kykenisin siihen -

Heidi Rundgren - Syntymä

2012-01-15T00:08:00.000-08:00

Tämänkertaisen kirjan sain postissa, HeidiR lähetti kappaleen BoD-julkaistua kokoelmaansa ja nyt olen pikkuhiljaa lueskellut sitä.

Ensimmäinen havainto kirjasta oli tietynlainen haikumaisuus. Rakenteellisesti muotoa ei käytetä, mutta suuri osa runoista on varsin tiiviitä ja lyhyitä, monissa löytyy viittaus vuodenaikaan ja myös tyypillinen jukstapositio tai näkökulman siirros. Käytetyssä kuvastossa näkyy kyllä myös viittauksia itämaisuuteen ja zeniin (ja kirjoittajan blogia vilkaisemalla huomasin Ryokanin Suuren hupsun olevan tuttu).

Toinen havainto oli, että runoista löytyi hyvin miellyttävä rytmi. Mitta on vapaa ja välimerkkejä ei käytetä mutta puolihuomaamatta aloin lukea kirjaa ääneen.

Kolmas havainto oli, että vaikka abstrakteina sanoina toimiikin niin figuratiivisuuden kanssa on ongelmia: huomattava osa niistä hetkien kokemuksista jäi minulle valitettavan vieraiksi. Joissain kohdissa tuli mieleen että ehkä se tiukkaan haikumuotoon sitoutuminen olisikin ollut ajoittain parempi, se olisi rajoittanut käytettävissä olevia elementtejä, ja kirjasta löytyy esim. pari kiinnostavaa parisäettä.
Aiemmin mainitsin jo taipumuksesta lukea runoja sarjallisesti, ja tässä se tapa johtaa pari kertaa väärille jäljille. Kuten sanottu, vuodenaikaviittauksia käytetään paljon (ja kannen kuvatkin ovat leimallisesti talvisia, osuva lukuajankohta siis), ja jos kahden kylmyyttä ja jäätä korostavan runon välissä on runo, joka alkaa "malmijuna vyöryy pohjoiseen", niin sen päättyessä "istun heinien keskellä/hyttysten syötävänä" ainakin tämän lukijan ajatukset ovat täysin muunlaisessa ympäristössä. Varsinkin kun tuota edeltäneet rivit ovat kuvanneet rakennuksen sisätiloja...rinnastus tuokin on mutta tässä havaintojen välille ei muodostu yhteyttä.

On toki niitä osumiakin, oivalluksia, toimivia kuvauksia, heränneitä ajatuksia, ja kirjan lukeminen yksittäisten runojen kokoelmana antaa kyllä hyviä löytöjä vaikka me kokonaisuuksiin ja sarjallisuuteen taipuvaiset lukijat näemmekin vielä parantamisen varaa...

Ei

seison kumisaappaissa niityllä
kuusissa on vihreää pimeyttä
keltaisia lehtiä maassa
pihlajanmarjat ovat sammuneet
kaarna tuijottaa minua

sinä sanoit ei

sormiani palelee
joka hetki on pimeämpää
en näe polkua ruohikossa

koivu yrittää syleillä
yksinäistä pihavaloa

Carla Speed McNeil - Finder: The Rescuers

2012-01-09T08:27:00.000-08:00

"If there are too many of anything, it's the girls you have to kill."

Pitäisi niistä runoistakin kirjoittaa, mutta jatketaan näillä "tämä kirja on minusta jäänyt liian vähälle huomiolle" höpinöillä.

Sallan blogissa myös erinomaisen Tuhman rotan tarinan yhteydessä linkitettiin Comics Worth Reading -blogin must-read-klassikkolista joka onkin varsin mainio läpileikkaus englanninkielisen sarjakuvan ansiokkaisiin teoksiin (ainoa ei-englanninkielinen sarjakuva listalla on Satrapin Persepolis, eli muun maailman kattamisessa on vielä puutteita).

Listan sarjakuvista Carla Speed McNeilin Finder on varmaan niitä vähemmän tunnettuja, suomeksi sitä ei ole käännetty lainkaan ja englanniksikin se on ollut aika pienen piirin intoilun kohde (huomattava osa intoilijoista on kuitenkin muita sarjakuvantekijöitä, kriitikoita tai muita sarjisten suurkuluttajia). Kyseessä on myös alusta lähtien ollut omakustannesarjakuva, joskin nyttemmin isompi firma Dark Horse on alkanut levittää kokooma-albumeja, joten niiden saatavuus on parantunut.

Finderiä luonnehditaan yleensä ”aboriginaali-scifiksi”, epämääräisessä tulevaisuudessa seikkaillaan ja kaikenlaisia merkillisiä teknisiä vimpaimia löytyy mutta pääpaino on enemmän ihmisten ja kulttuurien kuvauksessa. Suuressa osassa tarinoita tapahtumapaikkana on Anvardin valtava kaupunki, jossa klaanit (laajat perheet jotka ovat erikoistuneet tietyille osa-alueille koulutuksen, geenimanipulaation ja eugeniikan avulla) pitävät hallussaan taloudellista ja poliittista valtaa ja klaanien ulkopuoliset yrittävät sitten sinnitellä miten pystyvät. Kaupunkien ulkopuolella taas asuu lukuisia nomadisia heimoyhteiskuntia, joista toki vaeltaa ihmisiä myös kaupunkeihin.

Sarjan päähenkilö Jaeger on yksi näistä nomadiheimolaisista ja finder, eräänlainen sekoitus vakoojaa, varasta, salapoliisia ja mitä milloinkin tarvitaan. Hahmona eräänlainen sekoitus Nuuskamuikkusta ja miespuolista Modesty Blaisea, ja nimihenkilön asemasta huolimatta ei ole aina kovinkaan merkittävässä asemassa itse tarinassa (mm. Voice-tarinassa esiintyy vain muistoissa, ajatuksissa ja puheissa, varsinaisissa tapahtumissa ei ole paikalla kertaakaan, ja Mystery Datessa näkyy vain ohimennen kameo-roolissa). Muita tärkeitä henkilöitä on jonkin verran tarinasta tarinaan, joskin moni tarina on luettavissa myös itsenäisenä kokonaisuutena, esim. Grosvenorin perheen eri jäsenet esiintyvät useassa tarinassa ja myöhemmissä on hyvä olla jonkinlainen käsitys mistä aiemmissa on tapahtunut.

Sekä piirrostyyliltään että kerrontatavaltaan Finder muistuttaa aika paljon Gilbert Hernandezin Palomar-sarjakuvia, paikka paikoin yleensä realistinen kuvitus voi mennä hyvinkin abstraktiksi ja kerronnassa myös harrastetaan nopeita siirtymiä tilanteesta toiseen ja paljon kerrotaan vain vihjaamalla. Lisäksi kun scifiä tehdään niin tekijä sirottelee aika vapaalla kädellä kaikenlaisia merkillisiä (yleensä kuitenkin mietittyjä) yksityiskohtia maailmasta, kulttuureista jne. joilla saattaa olla juonen kannalta relevanssia tai sitten ne ovat siellä kuvaamassa sitä maailmaa. Tästä johtuen Finder ei ole aina kovinkaan helppoa luettavaa, ja joillekin epämääräisyys voi käydä liian raskaaksi. Kirjoissa on takana tekijän varsin runsas kommenttilista jossa huomauttelee yksityiskohdista, puhuu tekoprosessista, antaa taustoja tai ihan vain kommentoi tapahtumia. Näiden kommenttien runsautta on arvosteltukin koska se on aika selkeä rikkomus ”show, don’t tell” -sääntöä vastaan mutta ne sarjakuvat ovat luettavissa kyllä ilmankin kommentteja (silloin saa vain tottua olemaan hämmentyneempi).

Kuten sanottu, yksittäiset tarinat ovat varsin itsenäisiä kokonaisuuksia, ja koska siinä ensimmäisessä kaaressa Sin-Eater näkyy että tekijä on vielä kehittymässä, kannattaa harkita johonkin myöhempään osaan hyppäämistä. Moni mainitsee suosikkitarinakseen kolmannen, Talismanin, joka kertoo bibliofiliasta ja lapsuudesta ja johon kirjojenrakastajien on yleensä helppo samaistua...

Oma suosikkini on toinen lapsia käsittelevä tarina, myöhempi rikosdraama The Rescuers (varsinainen dekkari se ei ole, koska kuka rikoksen teki ei ole loppujen lopuksi kovinkaan tärkeää). Anvardin klaanien väliset poliittiset juonittelut ovat johtaneet siihen että esim. kidnappaukset ovat arkipäiväistyneet ja vaikka ovatkin nimellisesti toki yhä rikoksia, korruption rutiini on asettanut niille omia toimintatapojaan. Mutta tietenkään asiat eivät aina mene hyvin, ja tästä alkaa tarinamme, joka on uudelleensovitus kuuluisasta Lindbergh Babyn tapauksesta. Samaan aikaan kidnapatun lapsen perheen tiluksilla asuvan nomadiheimon nainen synnyttää kaksoset, mikä heimon tapojen mukaan on tabu, ja tästä toki seuraa lisää mielipahaa, kyyneliä ja kulttuurien ja yhteiskuntaluokkien välisiä konflikteja ilman helppoja vastauksia.

Teoksen nimi on myös ristiriitainen, ja sen viittaus lastenkirjaan ja elokuvaan joka suomeksi tunnetaan paremmin nimellä Pelastuspartio Bernard ja Bianca on kuulemma alunperin toiminut tarinan inspiraationa. Siteeratakseni paroni Manavelinia: "Horrible, false - In each and every one, the whole world turns upside down to help one child, just one, as if there is only one child in need, as if horrible things don't happen every day that no one does a damned thing about, that the legal system inadvertently defend."

Muriel Spark - The Prime of Miss Jean Brodie

2012-01-04T08:36:00.000-08:00

En varsinaisesti suunnitellut osallistuvani Karoliinan julistamaan Totally British -haasteeseen mutta kun aloin laskea minkä verran niitä kirjoja on tullut luettua, niin huomasin aika monen kategorian täyttyvän kevyesti, ja että aiemmassa merkinnässä lasketuista viime vuonna luetuista kirjoista melkein kaikki kirjat, joiden alkukieli on englanti, tulevat Brittein saarilta. Pitäisi varmaan niitä jenkkejäkin vähän lukea...

Mutta niinpä on hyvä hetki esitellä kirjailija jolla olisin voinut kattaa kokonaan alahaasteet "Modern female writers" ja "Maybe British, never English", skotlantilainen Muriel Spark. Ensimmäiseen kirjaansa, tuohon otsikon Miss Jean Brodieen, tutustuin melko tarkkaan kaksi vuotta sitten ja tässä välissä olen sitten lukenut yhteensä kymmenen romaaniaan. Suomennettuhan niitä on vain yksi, Mandelbaumin portti joskus vuosia sitten, ja sitä en ole lukenut...

Kirjasta oli joskus jossain nettikeskustelussa puhetta, se tuntui jakavan mielipiteitä aika voimakkaasti, häiritsevinä seikkoina pidettiin mm. ahkeraa siirtymistä ajassa edestakaisin (aikuinen kertoja Sandy kertoo tarinaa omista kouluajoistaan), varsin ekonomista ja toisteista kieltä ja sitä että "Miss Jean Brodie is a bitch".
Ominaisuudet ovat Sparkille tyypillisiä: kirjoissa viitataan usein tuleviin ja menneisiin tapahtumiin, ja tarinan kliimaksikin saatetaan hyvin esitellä ensi kerran jo sivulla kaksi, mutta viitteet ovat aina vain vihjeitä. Kieli on aika suoraviivaista, hallitun kevyttä ja dialogivetoista, joskin toistoa on niissä muissa kirjoissa vähemmän (pöntömmällekin lukijalle tulee kyllä hyvin selväksi että Miss Jean Brodie is in her prime, se muistetaan mainita monta kertaa).
Ja kirjojen henkilöt ovat usein varsin eksentrisiä ja monet myös aika epämiellyttäviä. Miss Jean Brodie on skotlantilaisen koulun opettaja 30-luvulla, joka valikoi oppilaistaan eliittijoukon joiden yksityisopetukseen kuuluu mm. klassillisia taiteita ja Mussolinia, ja joita käytetään välikappaleina Brodien lemmensuhteessa toiseen opettajaan...toisissa kirjoissa löytyy sitten mm. abbedissa jonka toiminta pohjautuu vapaasti Richard Nixoniin Watergate-skandaalissa, krooninen valehtelija joka haluaa esteettisesti kiinnostavan murhan uhriksi ja näyttelijätär jonka julkisuuskuva uhkaa turmeltua puolison pahanilkisen itsemurhan vuoksi (on siellä mukavampiakin hahmoja joukossa).

Sparkin kirjoista on usein aika vaikea selittää hyvin mistä ne kertovat, mutta yritetään. The Prime of Miss Jean Brodie kertoo pienestä joukosta skotlantilaisen koulun oppilaita ja näiden opettajasta joka on valikoinut suosikkinsa tähän tiiviiseen joukkoon. Se kertoo myös hieman politiikasta ja yhteiskunnasta laajemminkin, ja erityisesti se kertoo allegorisesti predestinaatio-opin ja vapaan tahdon (ja sitä myötä myös kalvinismin ja katolisuuden) teologisesta ristiriidasta.
Allegorioita esiintyy muissakin kirjoissa, esim. se Watergaten sijoittaminen englantilaiseen nunnaluostariin tai kaksi eri versiota Jobin kirjasta (toisessa päähenkilö alkaa kuulla kirjoituskoneen nakutusta ja pätkiä omasta elämästään kuin ne olisivat kirja, toisessa päähenkilöä epäillään osalliseksi vaimonsa tekemiin terroristi-iskuihin..."mitä tekemistä noilla on Jobin kirjan kanssa", kysytte, ja minä sanon että lukekaa The Comforters ja The Only Problem).

Minusta Muriel Sparkin romaanit ovat aika lähellä täydelliselle kirjalle asettamiani toivomuksia: ne ovat 150-200 sivua pitkiä, omalaatuisille henkilöille sattuu omalaatuisia asioita (tyylilajina nyrjähtänyt realismi) ja kirjoitustyyli on kevyt mutta sisällössä riittää myös pureksittavaa.

Ohessa lista lukemistani, boldatut ovat ne joita erityisesti suosittelen mutta huonoa Sparkia en ole vielä lukenut.

The Prime of Miss Jean Brodie
Memento Mori
The Public Image
The Abbess of Crewe
The Comforters
The Girls of Slender Means
Loitering with Intent
Symposium
The Only Problem
The Driver's Seat

The Prime of Miss Jean Brodiesta on ilmeisesti tehty myös kehuttu elokuva, nimiosassa Maggie Smith (en ole nähnyt) ja The Public Image taas inspiroi John Lydonin Sex Pistolsin jälkeisen yhtyeen nimeämisessä.

Risto Kormilainen - Gospel

2012-01-02T21:47:00.000-08:00

Uusi vuosi, uudet kirjat. Tällä kertaa on käteen tarttunut Risto Kormilaisen kirja Gospel (1995).

Kormilaisen kerrotaan takakannessa olevan suomussalmelainen pappi, ja se myös näkyy runojen aihepiireissä: maaseudun ja pienen paikkakunnan tunnelmia ja uskonnollista kuvastoa käytetään lyhyissä ja tiiviissä runoissa.
Tämä on vahvasti havainnoivaa runoa, sekä ympäristöstä että ihmisistä siinä. Aika moni niistä havainnoista kyllä menee myös ainakin minulta ohi, monta kertaa päädyin ihmettelemään että mitäköhän tässäkin nyt taas oikein sanotaan. Toisaalta mukana on myös muutamia aforisminomaisia oivalluksia, ja niissä hämärämmissäkin runoissa nousee siellä täällä mielenkiintoisia kuvia joita jää pureskelemaan pitemmäksikin aikaa (synnitön kaivinkone ja mies jonka päässä oleva rautanaula on antenni...).
Huomattava osa teksteistä tuntui sijoittuvan talveen, siinä määrin että pikkuisen häiritsi jos johonkin muuhun vuodenaikaan viitattiin. Vaikka näitä pitäisikin ehkä tarkastella yksittäisinä niin minä puoliautomaattisesti tapaan lukea runoihin sarjallisuutta...

Silmiin pisti muutamassa runossa näkynyt tapa käyttää &-merkkiä, sitä en muista kovinkaan usein nähneeni runoudessa tai proosassa, ainakaan tekstissä joka ei muuten kikkaile välimerkkien kanssa.

Lossi ei enää kulje
se on jäätynyt lahdelle
se näyttää kaukaa sorsalta
jäätä pitkin tulee leipä & maito
maailmanuutiset kirjeet
järvestä kalavaleet

lepopaikka on rauhaton niin usein täällä
taivas pystynä
ylpeä pelti sen yllä
kuin hautaustoimiston suojakupu
tyhjien hautojen viluinen peite.

Joulukuun ja vuoden luetut

2011-12-29T08:07:00.001-08:00

Hivenen aikaisessa ollaan listan kanssa, ehkä mukaan voisi ehtiä vielä joku kirja tämän vuoden puolella...mutta, joulukuun luetut tuon yhden mainitun runokirjan ohella:

Niccolò Ammaniti - Minä en pelkää
Mihail Lermontov - Aikamme sankari
Muriel Spark - The Driver's Seat
Thomas Pynchon - Huuto 49
Kazuo Ishiguro - Menneen maailman maalari

Veijo Meri - Huonot tiet, hyvät hevoset
Erkki Tanttu - Me papit nauroimme niin...
Juhani Rekola - Beetlehem on kaikkialla
Olli Löytty - Maltillinen hutu
Jukka Laajarinne - Muumit ja olemisen arvoitus
Armas J. Pulla - Mykän filmin sankarit

Gary Larson - Far Side Gallery 3
Jupu Kallio - Koirapuistojen nainen
Lewis Trondheim - Professori Walterin hirviöt
Stephan Pastis - Pearls Blows Up
Pauli Kallio & Christer Nuutinen - Kramppeja & nyrjähdyksiä, Parempaa elämää
Hanna Koljonen - Syliinvaellus Intiaan
John Layman & Rob Guillory - Chew, the Omnivore Edition Vol 1

sekä pari jonkin verran selailtua teosta ynnä sekalainen joukko muita sarjakuvia.
Paria muuta runokirjaakin olen lueskellut jonkin verran mutta olivat sen verran teflonisia ettei niistä oikein mitään merkintää saanut aikaan, ja myös fiktion lukeminen on jäänyt tavallista vähemmälle, on ollut muita puuhia...
Kaksi noista tietokirjoista (Rekola ja Pulla) on muuten huudeltu luettaviksi Morren itsenäisyyspäivä-haasteessa.

Salla inspiroi tilastoimaan hivenen koko vuoden lukemisia, ja privaattikirjanpidosta käy ilmi että jos oikein laskin olen ilmeisesti lukenut vuoden aikana
108 fiktioteosta,
37 tietoteosta,
ja epämääräisen pinon sarjakuvia joita en sen kummemmin laskenut, kuten en myöskään runokirjoja koska niistä on maininnat jo blogissa.

Fiktiosta 71 oli miesten kirjoittamia ja 37 naisten, eli se arvelemani 2:1 suhde on pätenyt aika hyvin.

Lukukieliä ovat suomi ja englanti, jakautuen seuraavasti:
16 suomenkielistä
57 käännöstä suomeksi
33 englanninkielistä
2 käännöstä englanniksi (italiasta ja japanista).

En mitenkään erityisesti välttele suomenkielistä kirjallisuutta mutta en tarkoituksella myöskään hakeudu sen pariin. En näe myöskään mitään erityistä syytä kasvattaa osuutta olennaisesti suuremmaksi.
Käännöksiä englanniksi tulee luettua valikoiman vuoksi, suomeksi tarjonta on rajallista enkä odota kaikkia niitä kirjoja jotka haluan lukea edes käännettävän suomeksi...

24 suomenkielisessä käännöksessä on alkukielenä englanti, eli alkukielten mukainen jakauma menee seuraavasti:
englanti 57
suomi 16
ranska 9
italia 7
venäjä 6
japani 3
espanja 2
ruotsi 2
saksa 2
norja 1
puola 1
tsekki 1
viro 1
Yli puolet kirjoista siis anglofonisesta maailmasta. Toisaalta, minähän pidän brittikirjallisuudesta ja esim. lähes kaikki dekkarit jotka luen ovat englanninkielisiä (oli siellä kai joku suomalainen joukossa).
Ranskalaisia kirjoja on tullut luettua ehkä tavallista enemmän, japanin osuus taas voisi olla suurempikin. Mutta myönnän toki että muun maailman osuutta voisi kasvattaa...

Mirjam Polkunen et al (Toim.) - Tämän runon haluaisin kuulla

2011-12-10T09:27:00.000-08:00

Kun aiemmin T.S.Eliot puhui suurten ja pienten runoilijoiden yhteydessä antologioista ja niiden lukemisista, tuli mieleen että voisi sellaisia tietysti vaikka lukeakin. Tavallaanhan tässä on kiivetty takamus edellä puuhun, koska järkevintä olisi varmaankin aloittelevan runoudenlukijan tarttua näihin antologioihin ja sen perusteella mitä sieltä löytää käydä sitten yksittäisiin kirjoittajiin käsiksi.

Mutta jotenkin nämä ovat jääneet huomiotta. Syitä voi pohtia. Yksi on epäilemättä se, että nämä eivät ole mitenkään kauhean hyvin esillä kirjastojen runohyllyissä, miä vaikeuttikin myös sopivan antologian valintaa; kirjat on siroteltu hyllyihin nimen aakkosten mukaan, joten tämäkin oli siellä Tabermannien, Turtiaisten ja Tynnien kanssa samalla hyllyllä. Ja niin nousevat silmään vain ne kaikkein jykevimmät järkäleet jotka kokonsa puolesta pahasti jo uhmaavat lukumukavuutta, kun niistä kohtuullisemman kokoisista ei saa oikein mitään käsitystä mitä saattaisi olla tarjolla. Kaikki usean kirjoittajan teokset voisi hyvin koota erillisille hyllyille.

Toinen on sitten kriittinen aspekti; puhutaanko näistä oikein mitään? Joidenkin nuorten runoilijoiden yhteisteoksia tai joitain "Katsaus kamputsealaiseen runouteen"-teoksia saatetaan ehkä vielä käsitelläkin kritiikissä mutta kuka puhuu niistä "Runoista rakkaimmat"-teoksista? Tavallisesti nämä ovat kuitenkin sitä Jenninkin kaipaamaa käyttörunoutta tyypillisimmillään...ehkä kyse on vähän samasta kuin monien musiikkiharrastajien varsin kielteisestä suhtautumisesta niihin "Hittibuumi 7" kokoelmiin, ja monta olen tavannut harrastajaa jonka mielestä jos artisti ei kykene tekemään kokonaista hyvää levyä ei hän ole kuuntelemisen arvoinen...
Vastaan tulee ehkä myös se sama ongelma kuin noissa hittikokoelmissa, se jota Eliotkaan ei ollut ottanut huomioon: kustantajia on nykyään paljon, ja monta on jotka julkaisevat laadullisesti hyvin sekalaisia kokoelmia vailla sen kummempaa toimituksellista näkemystä. Toisaalta tuo on juuri se syy miksi minunkaltaiseni runonlukualoittelijat kaipaisivat näkemyksiä ja arvosteluja: mikä olisi esim. hyvä kokoelma joka tekisi läpileikkauksen suomalaiseen runouteen varhaisista ajoista tähän hetkeen, mielellään kohtuullisessa sivumäärässä (ne Suomen Runottaret alkavat olla jo kipurajalla) ja järkevään hintaan?

No, ilmeisesti tämä hyllystä poimimani on aika lähellä määritelmää, vaikka julkaisuvuosi (1978) näkyykin nuorimpien kerrosten vähäisyydellä ja toisaalta jotkin esim. taistolaisen laululiikkeen nostamat runot eivät ehkä herättäisi enää niin suurta vastakaikua (Jevtusenko ja Majakovski olisivat ehkä korvautuneet Ahmatovalla).
Kirjan idea on kuitenkin koota niitä suosituimpia runoja samannimisestä radio-ohjelmasta eli kokoelmassa on hyvin edustettuna se "tavisten käyttörunous", myös paljon sellaista joka saattaisi muissa kokoelmissa jäädä pois (kirjan toimittaja Polkunen, joka on ollut myös tekemässä sitä Suomen Runotarta, kommentoikin Alpo Noposen runon "Mahdoton ratkaista" pudottamista kyseisestä teoksesta ja vastaavasti sen suurta suosiota radiokuulijoiden keskuudessa).

On pakko todeta että luin tätäkin kirjaa vähän väärin, ei tällaisia pitäisi lukea kirjoina kannesta kanteen, vaan pitää hyllyssä ja aika ajoin poimia muutamia paloja. Kirjastolainana tämä ei siis ole parhaimmillaan...En loppujen lopuksi ihan kaikkia edes lukenut, tuota pikaa aloin hyppiä ja tarkemmin lukea vain niitä jotka silmään parhaiten osuivat.
Muutamia kiinnostavia kirjoittajia löytyikin, niiden tuttujen hyviksi havaittujen (Leino, Kailas) ohella ainakin tuo aikaisemmassa merkinnässä jo mainittu Unto Kupiainen kiinnosti, ja jatkossa luettavaksi voisi nostaa ainakin P. Mustapäätä ja Larin-Kyöstiä, ja ehkä myös Vilho Rantasta, Helvi Juvosta ja Pentti Saarikoskea voisi vilkaista joskus...ja ehkä hankkia joku hyvä antologia tai kaksi omaan hyllyyn että niitä voisi lukea niinkuin pitäisi, ajan kanssa.

Alunperin oli harkittuna metodina valita luettavia kirjoja lähes sokkona koska sillä tavalla saa luultavasti rehellisimmän käsityksen siitä mitä on runous, mutta ehkä oman mielenterveydenkin vuoksi olisi hyvä valita luettavia teoksia myös sillä perusteella että niitä kohtaan on positiivinen ennakkokäsitys, vaikka se onkin epätieteellistä...

Aleksis Kivi - Kaukametsä

Alas kalliolta lapsi riensi,
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.

"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.

"Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan."

Ei vaan siellä, missä ilmanrannall'
Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.

Marraskuun luetut

2011-11-30T03:00:00.000-08:00

Listailin sitten myös niitä kaikkia muita kirjoja mitä olen lukenut tämän kuun aikana loppuun. Ensimmäinen blokki on kaunokirjallisuus, toinen tietokirjallisuus ja kolmantena sarjakuvat (ihan kaikkia sarjakuvia ei ole mukaan listattu, Aku Ankan taskukirjoja ja vastaavia on jätetty mainitsematta ja lehdet tietty). Kirjan nimi sillä kielellä jolla sen luin (Kioto ja Nana olivat molemmat suomenkielisiä).

En sen tarkemmin kommentoi, huudelkaa kommenteissa jos jokin kiinnostaa tai jos joku on tuttu kirja (no, koska pari noista on poimittu luettavaksi muiden blogien perusteella niin tiedän että siellä on hyvin blogisavutettuja kirjoja).

Yasunari Kawabata - Kioto
Aili Somersalo - Mestaritontun seikkailut
Graham Greene - The Power and the Glory
Muriel Spark - The Only Problem
Mehis Heinsaar - Herra Paulin aikakirjat
Alexander McCall Smith - Pieniä ihmeitä autokorjaamolla
Tove Jansson - Muumit ja suuri tuhotulva
Peter Bichsel - Lastentarinoita
Giorgio Bassano - Ferraran puutarha
Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja
Armas Alvari - Varmat tapaukset

Marko Nenonen - Kuinka luonto ja nainen valloitetaan?
Ken Emerson - Always Magic in the Air, The Bomp and Brilliance of the Brill Building Era
Walter C. Sellar - 1066 and All That

Neil Gaiman - Sandman: Endless Nights
Reetta Niemensivu - Lempi ja rakkaus
Yumi Unita - Bunny Drop 4
Joann Sfar & Lewis Trondheim - Dungeon Twilight 1: Dragon Cemetery
Gary Larson - The Far Side Gallery 1
Emile Bravo - Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua
Ninni Aalto - Sähköjänis
Lewis Trondheim - Blacktown
Ai Yazawa - Nana 19
Juba - Viivi & Wagner, Sian morsian
Sfar & Trondheim & Mazar & Menu - Dungeon Monstres 1: The Crying Giant

Unto Kupiainen - Puuhevonen

2011-11-26T03:58:00.001-08:00

Nämä kirjamerkinnät menevät nyt vähän väärässä järjestyksessä: edellisen merkinnän Eliot inspiroi vilkaisemaan jotain runoantologiaa, ja se joka käteen tarttui on vielä kesken ja varmaan tulee puhutuksi seuraavassa merkinnässä.
Mutta siitä antologiasta löytyi pari Unto Kupiaisen runoa, jotka viehättivät kovasti, ja niin nappasin perään herralta kokoelman jonka luin sitten tässä välissä.

Kupiaisesta en muista ennen kuulleeni, mutta tuotantoa näkyy olevan runsaasti, niin runoja kuin kirjallisuustieteitä, pakinoita, käännöksiä yms. Luetun Puuhevosen (ja niiden parin antologiarunon) perusteella Kupiainen vaikuttaa kirjoittajalta jolta kannattaisi varmaankin lukea joku Valitut Runot -kokoelma: tässä on joukossa muutamia todella hienoja pätkiä mutta myös aimo joukko niitä vähemmän onnistuneita.
Parhaimmillaan Kupiaisen runoja leimaa hirtehinen huumori, kauniista ja hauskasta siirrytään yllättäen makaaberiin ja toisinpäin, ja sanankäyttö on nokkelaa ja taitavaa muttei tarkoituksellisen kikkailevaa.
Elämäkertansa nimi näkyy olevan Kukka ja kraateri, mikä kuulostaakin varsin sopivalta, ja esimerkiksi kokoelman aloittava runo Kohina kuvailee hyönteisiä syömässä linnunraatoa, mutta sillai kevyen ilkikurisesti. Runomittaa ja riimiä on käytetty ja joskus mm. alkusointua (tästä aina pisteet minulta), mutta vähän satunnaisesti, riimit ovat paikallaan tai eivät ole ja rytmikin tuntuu paikka paikoin menevän ihan miten sattuu. Onko tarkoituksellista vai tulivatko muotopuolina ulos, en tiedä.

Epätasainen mutta kiinnostava, näitä pitäisi lukea lisää.

Uusi luominen

Maailman päätti luoda aivan uuden
maamyyrä, ahven, kissa keskenään.
Ja tarvittu ei aikaa päivän kuuden,
kun pääsivät he työstään lepäämään.

Käpälin Kissa tahtoi käydä kuivin
ja käski: Järvet, meret haihtukaa!
Ja Ahven sanoi: Elää evin uivin
olennot kyllä. Poissa olkoon maa!
Ja tihrusilmä Myyrä pitkin nokin
työn päätti: Sammukoon pois aurinkokin!

T.S.Eliot - On Poetry and Poets

2011-11-13T11:16:00.000-08:00

Koska T.S.Eliot nauttii blogissamme jonkinasteista uskottavuutta, kiinnostuin kun kirjastossa tuli vastaan tämän kirjoittama esseekokoelma runoudesta, ja olen nyt lueskellut niitä. Kirjan nimi on tarkka, kokoelma jakautuu seitsemään esseeseen yleisesti runoudesta ja yhdeksään jotka keskittyivät yksittäisiin runoilijoihin. Jälkimmäiset päätin parin ensimmäisen jälkeen hypätä yli koska Eliot ei ole maailman popularisoivin kirjoittaja ja käsiteltyjen kirjoittajien (Vergilius, Sir John Davies, Milton, Johnson, Byron, Goethe, Kipling, Yeats) tuotanto on jäänyt pääosin lukematta niin niistä ei saanut kovin paljoa irti...

Niissä yleisesti runoutta käsittelevissä oli myös pari jotka menivät minulta pääosin ohi kaikessa teknisyydessään tai sitten luin niitä väärässä mielentilassa mutta muutama hyvinkin mielenkiintoinen teksti.
"The Social Function of Poetry" tekisi mieli lainata kokonaisuudessaan ja kommentoida sitä lause lauseelta, joko vastaan väittäen, lisäselvitystä pyytäen tai ajoittain innokkaasti nyökkäillen että noinhan se on. Paljon sellaista asiaa jota tässäkin blogissa on sivuttu niin teksteissä kuin kommenteissakin.
"Through the Middle Ages to within a few hundred years ago Latin remained the language for philosophy, theology and science. The impulse towards the literary use of the languages of the peoples began with poetry. And this appears perfectly natural when we realize that poetry has primarily to do with the expression of feeling and emotion; and that feeling and emotion are particular, whereas thought is general. It is easier to think in a foreign language than it is to feel in it. Therefore no art is more stubbornly national than poetry", argumentoi Eliot runouden vaikutusta yhteiskuntaan, myös niihin osiin jotka eivät runoutta lue (nationalismi tosin tyrmätään myöhemmässä kappaleessa, kulttuurien kehitykselle sekä eristäytyminen että täydellinen samanmuotoisuus on tuhoisaa).
Runoilijan valvollisuus on ensisijaisesti kieltä kohtaan ja vasta toissijaisesti lukijoita, ja aikaisemman merkinnän kommenteissa pohdittua silta-analogiaa sivutaan myös, koska "it matters little whether a poet had a large audience in his own time. What matters is that there should always be at least a small audience for him in every generation", kieli muuttuu ja niinpä uutta runoutta tarvitaan jatkuvasti. Mutta Eliot suhtautuu epäilevästi runoilijoihin, jotka saavat omana aikanaan suuren suosion, koska tällainen runoilija ei ehkä annakaan lukijoilleen mitään uutta vaan runoilee menneen sukupolven materiaalia. Eli avantgardea puolustetaan ja elitististä lukijaa vaaditaan.
Toisaalta "[...] the difference between the writer who is merely eccentric or mad and the genuine poet. The former may have feelings which are unique but which cannot be shared, and are therefore useless; the latter discovers new variations of sensibility which can be appropriated by others."
Toisaalla pohditaan vaikkapa mikä on klassikko, klassisismin mielessä (lopuksi jäljelle taisivat jäädä Vergilius ja Dante, muita hylättiin yksi toisensa jälkeen).
Tai keitä ovat pienet runoilijat ja miten runoantologioita käytetään. Yksi tarjottu määritelmä pienelle runoilijalle on sellainen runoilija jota luetaan lähinnä antologioista, joko sellaiset runoilijat jotka eivät ikinä nousseet kovin merkittäviksi (mutta Eliot toteaa ihmettelevänsä runouden lukijaa jolla ei ole ainakin joku tällainen tuntematon henkilökohtainen suosikki) tai sellaiset joiden tuotannossa on vain hetkittäisiä loiston hetkiä lopun ollessa tylsää. Toki antologioista kannattaa myös tutustua niihin tärkeisiin runoilijoihin joiden tuotanto ei niin nappaa: "There are only two reasons for reading the whole of The Faery Queen or of Wordsworth's Prelude. One is that you enjoy reading it: and the enjoy either of these poems is a very good mark. But if you don't enjoy it, the only reason is that you are going to set up as a teacher of literature, or as a literary critic, and havt got to know these poems. Yet Spenser and Wordsworth are both so important in the history of English literature because of all the other poetry which you understand better because of knowing them, that everybody ought to know something about them."
Eliot puhuu aika paljon pitkistä ja lyhyistä runoista mikä tuntui oudolta kun minulle on vastaan tullut lähinnä vain niitä lyhyitä, kirjoitetaanko enää pitkiä runoja vai toteutetaanko nuo nykyään runosarjoina? Yhdeksi tavaksi erotella suuret ja pienet runoilijat on myös mainittu se, että suurilla runoilijoilla työt muodostavat toisiaan tukevan yhtenäisen kokonaisuuden, ja rennosti asetetaan vaatimukseksi mm. että ymmärtääkseen yhtä Shakespearen tekstiä pitää tuntea ne kaikki.

Eliotilla on paljon kiinnostavaa sanottavaa, niitä asioita ei ole aina sanottu kaikkein helpoimmalla tavalla mutta ajatus etenee silti yleensä hyvin selkeästi ja järjestelmällisesti ja tekstiin on ripoteltu mainion kuivaa huumoria ("[Murder in the Cathedral] was a religious play, and people who go deliberately to a religious play at a religious festival expect to be patiently bored and to satisfy themselves with the feeling that they have done something meritorious.") Mutta ehkä kirjan pariin pitää palata sitten kun tunnen laajemmin ne Miltonin, Wordsworthin ja kumppanien tuotannot, Eliotista puhumattakaan.

Forugh Farrokhzād - خانه سیاه است [The House Is Black]

2011-11-09T02:06:00.000-08:00

Toimiikohan tuo otsikon kirjoitus...
Toisaalla vinkattiin katsottavaksi arvostettu mutta ehkä hieman obskuuri vuonna 1962 tehty persialainen dokumenttielokuva, jonka englanninkielinen nimi on The House Is Black, ja kun se kerran on 22 minuuttia pitkä ja löytyy kokonaisena YouTubesta, niin mikä ettei.
Koska ohjaaja Forugh Farrokhzad on runoilija (jonka ainoa filmi tämä ilmeisesti on), ja elokuvan puheraidalla luetaan paljon runoutta, ilmeisesti sekä Farrkohzadin omaa että esim. Koraania, ansaitsee se myös vinkkauksen tässä blogissa.

Kyseessä on dokumenttiessee leprasiirtolasta, joten käytetty kuvasto saattaa järkyttää herkempiä, mutta toisaalta, dokumentin alkusanat ovat "There is no shortage of ugliness in the world. If man closed his eyes to it, there would be even more."
Kuitenkaan filmi ei mitenkään keskity mässäilemään kauheudella ja kurjuudella, vaan mukana on aimo annos normaaliutta siinä määrin kuin kroonisen sairauden piirissä normaaliutta on. Ja toki filmi sisältää myös paljon kontemplaatiota maailmasta, elämästä jne. ja se taitaa länsimaiselle nykykatsojalle ollakin filmin palkitsevin osuus. Teodikean ongelmaan viitataan myös, joskaan se ei kovin suureksi teemaksi muodostu.
Katsokaa se filmi.

Niin, lepra on ilmeisesti muuten yksi niistä taudeista jotka olisi mahdollista hävittää kokonaan maailmasta.

Mitä puhumme kun puhumme rakkaudella

2011-10-29T10:34:00.000-07:00

Kysymys kritiikin luonteesta ja oikeutuksesta alkoi kummitella mielessä viikko sitten Kirsin bloggauksessa Reijo Mäen vastineesta saamaansa kritiikkiin, ja laajemmasta kysymyksestä kuka saa kirjoittaa kritiikkiä. Lisää vettä myllyyn tuli sitten Helsingin kirjamessuista, ja erityisesti Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon jakamisesta viidelle kirjabloggaajalle. Tästä tietysti lähti myös runsas kirjoittelu niissä blogeissa liikkeelle, mm. Opuscolossa ja Jäljen äänessä asiasta keskusteltiin runsaasti.

Yleisesti oltiin sitä mieltä että vaikka tunnustus jaettiin rajoitetulle joukolle, on se käytännössä kuitenkin tunnustus kirjabloggaukselle yleisesti, ja että blogit näyttelevät yhä merkittävämpää roolia kirjallisuuskeskustelussa. Blogeissa on kuitenkin usein aika lailla fiilispohjaisempi sävy kuin ammattikriitikoilla, oikeastaan mitään objektiivisuuden vaatimusta ei lähtökohtaisesti ole (ja se on blogien lukijankin hyvä muistaa). Ammattikriitikoilla sellainen saattaa ollakin, eri asia kuinka se toteutuu...
Mutta kun ihminen päättää laittaa lukupäiväkirjansa julkiseksi blogiksi niin siinä on lähtökohtaisesti mukana oletus, että joku ne tekstit voisi lukeakin.

Tuon Reijo Mäen kritiikki -jutun kommenttilootassa mainitsin että minusta kirjojensa arvostelijalta ei voi mitenkään vaatia että on aiemmin lukenut useita Mäen kirjoja, ensikertalaisen arvio on yhtä pätevä (toki se voi olla ihan hyvä huomauttaa paljon julkaisseen kirjailijan kohdalta onko tämän aiempi tuotanto mitenkään tuttu). Asetin kuitenkin vaatimuksen että minusta kriitikon pitää ainakin jollain tasolla tuntea se lajityyppi johon kirja kuuluu, esimerkiksi Mäen kohdalla kriitikon tulisi olla lukenut muuta rikoskirjallisuutta ja mielellään suhtautua yleisesti myötämielisesti siihen.
Tämän kirjoitettuani tulikin sitten mieleen että niin, mitäköhän minä olen itse tekemässä tässä blogissa, hyvä vaatia muilta sellaista jota itse ei tietoisesti noudata.

Noh, syyt blogin aloittamiselle olen kirjannut tuonne toisaalle ja toivon mukaan tuo blogin alaotsikko viimeistään antaa vinkkejä kuinka blogissa lausuttuja mielipiteitä kannattaisi huomioida. Lisäksi kun näitä kirjoituksia lueskelin niin huomasin että loppujen lopuksi kohdistan kommentointini lähes täysin runouteen kokonaisuutena, valitut luetut kirjat toimivat vain esimerkkeinä. Varsinaisina yksittäisinä kirjoina olen oikeastaan käsitellyt vain noita paria lainaustalkookirjaa viimeisimmissä postauksissani vaikka niissäkin tuli puhuttua myös paljon muista yleisistä asioista. Ja kun minä kerran amatöörinä harrastelen lukuisia muita kulttuurin muotoja niin katson että kommenttini runoudesta yleensä eivät ihan tyhjään perustu (sisäinen arvotus saattaa ehkä olla hieman vinksallaan).

Siispä jatkan, rakkaudesta kirjaan. Lukijamäärät eivät ehkä päätä huimaa kun kerran bloggaan pääasiassa epäajankohtaisista suomalaisista runoilijoista, ja näköjään sivustolle tullaan paljon muiden blogien kautta tai asiallisilla google-hauilla (Uuno Kailas suosikkihakukohteena, Katri Vala ja Eeva-Liisa Manner vetävät myös) mutta onhan teitä lukijoita kuitenkin sen verran etten ihan seinille puhu ja oma kulttuuriekologinen lokero tämäkin on.

Kirjoituksiani ja täällä ja muualla lukemiani keskusteluja reflektoimalla huomaan, että runouden lukijana olen vihamielinen siinä mielessä, että tarvitsen impaktin. Paljon ovat viisaat sanoneet, että runoja pitäisi lukea hitaasti, pureskella pitkään jne. ja kyllä minä tuota teenkin mutta vain jos runo on jollain tavalla napannut huomioni ensilukemalla. Jos kontaktia ensikohtaamisella ei synny, en jää sitä ehdoin tahdoin luomaan koska kyllä lukija keksii merkityksiä vaikka mistä jos vain haluaa ja jaksaa etsiä (taas viittaamme niihin puppugeneraattorien tuottamiin teksteihin). En vaikka kirjoittaja olisi merkittävä ja arvostettu.
Ja toki myönnän että joskus tekstissä saattaa olla vain se impakti eikä mitään muuta ja se että pureskeltavaa löytyy on ehdottomasti hyvä asia.
Ehkä tuo pätee minuun yleisemminkin lukijana, suosinhan usein kompaktia ilmaisua ja jaarittelu on kauhistus...

Lauri Simonsuuri (toim.) - Myytillisiä tarinoita

2011-10-25T05:24:00.001-07:00

Jatketaan niitä kaikkien aikojen suosikkikirjojeni esittelyjä teoksella, joka sopii ajankohtaan pyhäinpäivän, kekrin ja halloweenin lähestyessä ja joka on kuluvana vuonna saanut myös lisäjulkisuutta kun M.A.Jeskasen mainiossa Perkele-sarjakuvassa tämä mainittiin vaikuttimeksi...
Eli Lauri Simonsuuren toimittama uskomustarinoiden kokoelma Myytillisiä tarinoita. Ensipainos on vuodelta 1947, neljäs painos kymmenen vuoden takaa. Itse löysin tämän kirjan aikoinaan varhaisteininä koulun kirjastosta, olin heti myyty ja olen sittemmin palannut usein nautiskelemaan tarinoita sieltä täältä...tarinoita on paljon ja tämä ei ole varsinaisesti sellainen kirja joka luetaan yhtäjaksoisesti kannesta kanteen.

Jutut ovat ilmeisesti pääosin 1900-luvun alkupuolelta, ainakin niissä viittaillaan pääosin 1800-luvun puolelle, reipas kontrasti siis niille nykyään paremmin esillä oleville urbaanilegendoille ja uuskummalle, tämä on agraarista vanhakummaa.
Näissä on siis mukana hyvin perinteisiä kummitusjuttuja, joita kaikki ovat varmaankin joitain kuulleet, mutta sitten myös enteitä, noitia, paholaisia, haltijoita, maahisia, tauteja jne. Ja kummitusjuttu on tässä hieman harhaanjohtava sana koska juttuvalikoimassa on itse asiassa aika vähän kummituksia, paljon mieluummin kuolleet liikkuivat ihan fyysisinä olentoina.

Tarinointi on minusta kiinnostava tyyli, sellainen kompakti ja napakka kerrontatapa jossa yksityinen muuttuu yleiseksi, päähenkilö on isovaarin naapuri, työkaverin kummi tai yksi mies eikä sillä tarkalla tapahtumapaikallakaan ole muuta väliä kuin että tuo hieman väriä tarinaan. Hyvä tarina on totta silloinkin kun se ei ole varsinaisesti tapahtunut ja vaikka syvällistä henkilökuvausta on usein turha odottaakaan kertoo se silti kertojastaan ja vähän myös kuulijastaan. Ja toisaalta tarinoinnista tulee kiinnostava dokumentin tunnelma, että vaikka nämä tarinat usein ovatkin varsin huikeita niin silti näin se on mennyt, usotsie. Ja jännitysjuttuja höystää ajoittain myös varsin omalaatuinen huumori...
Kirjan vahvaa tunnelmaa korostaa vielä Erkki Tuomen upea mustavalkoinen kuvitus, pienistä vinjettikuvista koko sivun tilannekuviin.

Suojoen Esa ajoi Isonjoen kirkolta kotiinsa. Kun hän oli matkalla, ajoi hänen ohitseen herroja lasisissa vaunuissa. Kun hän kysyi heiltä, minne he menivät, vastasivat he menevänsä Suojoelle. Kun Esa tuli kotia, tiedusteli hän, että mihinkä ne herrat olivat joutuneet. Mutta niitä ei ollut kukaan nähnyt.
Hetken perästä Esa tappoi itsensä partaveitsellä, ja pikkuinen poika näki, kun käsi ojensi hänelle sen veitsen. (Alavus)

Noidat eivät saa tietoja Karvian hautausmaalta siksi, kun sinne on ensimmäisenä haudattu puhumaton lapsi. Samaan hautaan on pantu myös vanhus, joku Saran Matti, joka olisi halukas kertomaan tutkijoille, mutta hänen yittäessään puhua hänen vierustoverinsa, Mattilan pikkulapsi, alkaa puhua "häläköttähän" niin kovasti, ettei toisen puheesta saada selvää. (Karvia)

H.T. Juslén - Korullista kertomaa

2011-10-22T09:54:00.000-07:00

Tuli sitten napattua toinenkin kirja lainaustalkoiden listasta, tällä kertaa BoD-julkaisija josta en kuitenkaan oikein mitään tietoja googlaamalla löytänyt.

Kirjan nimi oli ehkä vähän ärsyttävä, väännös fraasista "korutonta kertomaa" sellaisella itsekehuskelevalla tyylillä, mutta kun kirjan avasi niin sai ahaa-elämyksen, siinä nimessä olikin pointti. Kuten tuolla BoD-linkissä kuvataan, tässä on kullakin aukeamalla toisella sivulla mustavalkoinen valokuva hopeakaulakorusta, joissa kussakin on erilainen riipus, ja toisella sivulla siihen riipukseen liittyvä runo. En tiedä kumpi on ensin, onko ensin tehty korut ja sitten niihin liittyvät runot vai toisinpäin.

Varsinaisista runoista, nojoo..."epätasainen" lienee sopivin laatusana. Monissa näistä runoista on jostain syystä päädytty käyttämään riimitystä ilman runomittaa, mikä minusta on vain huono idea, se tuo mieleen ne harrastelijarunoilijat jotka laativat oodeja Suomen kultamitalitoivoille yms. iltapäivälehtien yleisönosastoilla, mutta tässä se tyyli on väärässä paikassa.
Muuten mennään aika suorasanaisella, aforistisellakin tyylillä mikä toki minulle kelpaa, ja seassa on hyviä ajatuksia, joskin myös ponnettomampaa materiaalia, ja moni niistä paremmistakin runoista olisi ehkä vielä kaivannut terävöittämistä.

Mutta on todettava että ne valokuvat ovat hienoja ja tämä kirja on miellyttävän näköinen esine, graafisesti kärkipäätä täällä käsitellyistä kokoelmista...

Ruoto

"Sisältöä", vaatii vanha herra.
"Sisältöä", huutaa anarkistin alku.
"Sisältöä", pyytää sinkkunainen.

Perkaan pinnan, leikkaan lihan,
täytän toiveen, tarjoilen ruodon.
Olkaa hyvä.

Nathanael West - Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts

2011-10-14T12:33:00.000-07:00

Pidän yhä kiinni siitä, että tämä blogi ei ole lukupäiväkirja, mutta noiden kirjailijalistojen, jotka yläpalkissa ovat, jälkeen houkutti kirjoittaa joistain hyvistä jutuista, ehkäpä esitellä muutamia niistä kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Toisen blogin perustaminen ei kuitenkaan houkuta, joten laitan näitä sitten tänne.
Ja ensimmäisenä teos, joka on minulle yksi hyvä vaihtoehto mainita silloin kun kysytään sitä kaikkien aikojen parasta kirjaa, ja johon juuri toisaalla suhtauduttiin huomattavasti nuivemmin joten apologiaa tarvitaan...Nathanael Westin Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts.

Westin kirjallinen tuotanto jäi varhaisen kuoleman vuoksi vähäiseksi: neljästä pienoisromaanista koostuva kootut teokset on mukasti pokkarin kokoinen, ja yksittäisteoksina ne kaikki on käännetty suomeksi.
Oma kulttisuosionsa on mustalla satiirilla Iisi miljoona, joka parodioi Horatio Algerin ryysyistä-rikkauksiin-tarinoita ja amerikkalaista unelmaa, joka 30-luvun lamasta kärsivissä Yhdysvalloissa saattoi näyttää yhtä irvokkaalta kuin sen parodiakin. Mutta monet muutkin kuin minä suosivat eniten Miss Lonelyheartsia, jossa toki on myös runsaasti mustaa huumoria ja groteskiutta mutta kirjana se on draamallisempi.

Tarina on yksinkertainen: Miss Lonelyhearts on (miespuolinen) toimittaja, joka kirjoittaa sanomalehden neuvokkipalstaa. Koko juttu on alkanut joskus vitsinä mutta vähitellen kun vitsi on kerrottu joka päivä kolmeenkymmeneen kertaan se lakkaa olemasta hauska, palstalle kirjoittavien ihmisten hätä ongelmat pääsevät ihon alle mutta kun tarjota on vain tyhjänpäiväisiä sanoja ja positiivisen ajattelun hymistelyä, lopputuloksena on maailmantuskaa, ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta ja masennusta. Miss L:n esimiestä, herra Shrikeä, tämä taas huvittaa entistä enemmän.
Westin yksi vaikuttaja, Oscar Wilde ja erityisesti Dorian Grayn muotokuva, näkyy tässä kirjassa selvästi. Shrike, nihilistinen ja sadistinen demonihahmo on kuin ajanmukaistettu versio Lord Henry Wottonista joka korruptoi Dorianin, Miss L:n. Moraliteettina Miss Lonelyhearts on kuitenkin monimutkaisempi koska korruptio tapahtuu näennäisesti positiiviseen suuntaan, suurempaan empatiaan, valitettavasti vain sellaiseen empatiaan joka poikii turhautumista, messias-komplekseja ja tuhoisaa masennusta.

Miss Lonelyhearts ei ole helppo kirja. Se on kerronnaltaan varsin suoraviivainen, muistuttaa ehkä joitain aikalaisiaan kuten Dashiell Hammettia tai Horace McCoyta, ja sivuja on satakunta, mutta se on suorastaan myrkyllisen kyyninen ja groteski. Ei kannata siis nimen perusteella erehtyä luulemaan että kyseessä olisi jokin kiva chicklit, tämä on "epämiellyttäville henkilöille tapahtuu epämiellyttäviä asioita"-genren kirja.
Se vaatii myös että kykenee edes jollain tasolla sympatiseeraamaan päähenkilöä tämän epämiellyttävyydestä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia). Ja ehkä myös vähän niitä muita henkilöitä, Bettyä, siistiä vanhaa miestä, nenätöntä tyttöä, tuberkuloottisen pettynyttä vaimoa ja ehkä jopa Shrikeä (viimeistä en kuitenkaan suosittele).
Mutta se on myös palkitseva, lyhyydestään huolimatta monitasoinen ja haastava kirja (niin monitasoinen että sopivasta vinkkelistä katsottuna se kaikki kyynisyys voikin kääntyä positiivikseksi, ja tämä on myös kärjessä jos lähtisin listaamaan parhaita uskonnollisia romaaneja...). Ja vaikka kirjoitusaika näkyykin, niin tuntuu tulevan jatkuvasti ajankohtaisemmaksi sitä mukaa kun maailmaan tulee lisää maailmantuskaa, lisää elämäntapaguruja ja meille myydään yhä lisää kiviä.

Why laugh at himself, however, when Shrike was waiting at the speakeasy to do a much better job? "Miss Lonelyhearts, my friend, I advise you to give your readers stones. When they ask for bread don't give them crackers as does the Church, and don't, like the State, tell them to eat cake. Explain that man cannot live by bread alone and give them stones. Teach them to pray each morning: 'Give us this day our daily stone.'"
He had given his readers many stones; so many, in fact, that he only had one left - the stone that had formed in his gut.

Edit: Bongasin kaupassa tuon uuden pokkaripainoksen jonka Liisakin oli lukenut. Ja sen takakansiteksti on tosiaan poikkeuksellisen harhaanjohtava...tietysti se on myyvempää sanoa että hilpeiden sattumusten täyttämässä kirjassa on syvempiäkin tasoja, ja svengaava 20-luku on myös parempi kuin lamaantunut 30-luku...kun päälle laitetaan vielä tuo jossain määrin hämäävä nimi niin saattaa tulla useampikin lukija jotka tulevat yllättymään...

Gösta Ågren - Tähän

2011-10-14T10:36:00.000-07:00

En ruotsia osaa niin hyvin lukea että alkukielinen Hid houkuttaisi, niinpä tämä Caj Westerbergin käännös. Ja tämähän olikin sitten paluu "tää on niin tätä" osastolle, arvostetun kirjoittajan mahdollisesti arvostettuun kirjaan josta ei oikein saa minkäänlaista otetta.
Vaihtelua lyhyen ja pitkän välillä, kolmesta rivistä muutamaan sivuun, ja tässä on runoa runosta, ja muistista, ja kaikenlaisesta muustakin. Ågren sanoo kuitenkin itse sen mitä minulla on sanottavaa:

Viimeinen latu

Ulkona talvipäivässä näin
vanhan miehen, hän oli yksin
kuin rukous, joka on jättänyt
rukoilevan, eikä
ole löytänyt jumalaa, ja on siten

vapautunut. Tähän päättyy
runo, sillä sanat
ovat vain proosaa, harvaa
kalteria, joka estää runoa
pakenemasta.

Heidi Launis - Kovaa vettä

2011-10-07T12:40:00.000-07:00

Tämänkertainen kokoelma on valittu Hesarin lokakuun kuukausiliitteen kirjastoapuraha-artikkelista, jossa listattiin vähiten lainatut kirjat pääkaupunkiseudun kirjastoista 2009-2011, ja nollan lainauskerran kirjoja oli aimo joukko, moni niistä runokirjoja. Se jo herätti uteliaisuuteni ja kun Kirsi päätti laittaa haasteen liikkeelle, niin minähän menin katsomaan lähikirjastoni hyllyä että mitä löytyisi. Ja nyt Heidi Launis on virallisesti siirtynyt pois nollakerhosta.

Arvelin monen noista listatuista kirjoista olevan kirjastolle lahjoitettuja omakustanteita ja sellainen tämä ainakin on. Edellisen postauksen kommenttilaatikossa jo mainitsin sen ihmettelyn että jostain syystä mm. musiikissa ja sarjakuvissa omakustanteissa on oma gloriansa. Vaikkei niillä niin kauheasti tienaakaan (ja siinä pitemmässä vähiten lainattujen listassa oli kyllä mukana useita oma- ja pienkustantamojen sarjakuvia, jopa varsin arvostettujen tekijöiden ansiokkaita teoksia) niin ne ovat silti validi muoto josta moni ainakin aloittaa, ja joillekin se on aina paras julkaisutapa. Ja hipster crediä saa namedroppaamalla omituisia pienkustantajia tai toteamalla että sen bändin eka omakustanne-EP oli huippu mutta ovat menneet sitten miellyttämään massoja suurien levy-yhtiöiden tallissa.
Mutta sitten kirjallisuudessa omakustanteissa on sellainen vanity press -leima, kirjoittajat jotka eivät kelpaa niille Oikeille Kustantajille, ja jotka haluavat kuitenkin ostaa itselleen kirjailijan statuksen julkaisevat omakustanteita, mutta ei niitä kukaan halua lukea.

Tässäkin käsiteltävässä tapauksessa kirjan ulkoasu (kansi nähtävissä tuolla linkissä) on perusviehättävä mutta eittämättä kotikutoisen oloinen, ja eipä kai näitä arvostellakaan missään että tekijän tai kirjan nimeen jossain törmäisi...joten satunnaisella lukijalla, varsinkin sellaisella joka saattaa suhtautua lähtökohtaisesti kielteisesti omakustanteisiin, ei ole oikein mitään syytä tarttua tähän kirjaan (jos siis Hesarin kuukausiliite ei nimeltä mainitsisi ja bloggaajat lukemaan haastaisi).

Sisältönä siis 28 runoa, joista yksi menee toiselle sivulle. Varsin suorasanaisia otoksia kolmikymppisen kaupunkilaisen elämästä johon reilu kolmikymppisen kaupunkilaislukijan oli helppo päästä sisälle, vaikka täälläkin löytyy se tämän ikäisten naiskirjoittajien suosikkiklisee, sarja runoja raskaudesta, synnytyksestä ja tuoreesta äitiydestä...kyllä minä sen tiedän että se on tärkeä kokemus mutta olen minä niitä jo muutaman lukenut eikä niihin Launiskaan niin uutta tvistiä saa kirjoitettua...
Sävy on arkinen ja jutusteleva, ja Launis piirtää hyvin tilanteita ja tunnelmia (mieleen tulee aika ajoin SusuPetalin blogitarinat ja runot), joskin muutamankin kerran näissä kompastutaan, kesken runon tapahtuva näkökulma vaihdos ei käykään sulavasti vaan lupaavasti alkanut ajatus katkeaa, tai sitten kokonaisuus jää jotenkin ponnettomaksi.

Sinänsä omakustanne on varsin sopiva julkaisumuoto tälle kirjalle, koska Launis ei tunnu olevan kirjoittajana vielä valmis, mutta luulen että ainakin ilmeisimmistä vioista pystyy oppimaan pois ja silloin se mikä on hyvää näyttää vielä paremmalta. En ole myöskään varma että onko runous sopivin kirjallisuuden laji, päteekö tässä se väite että runot ovat aloittelevien kirjailijoiden suosikkimuoto koska ne ovat näennäisesti helppo tapa kokeilla siipiään. Oli tässä kokoelmassa jo jokunen pätkä jotka minusta olisivat parempia novelleiksi kirjoitettuna (mutta minä olenkin proosamyönteinen lukija).

Karhuja

Uuvuksissa aamuyöllä
makaan valveilla
ja ajattelen karhuja

Jääkarhuja, pandoja
käveleviä ja istuvia
pikkuisia ja isoja karhuja

Voisihan sitä nukkuakin
mutta minä kun mieluummin
ajattelen karhuja

Miksi kirjallisuuden opiskelijat tuhoavat maailman

2011-09-26T09:14:00.000-07:00

On mahdollista että en ikinä kykene lukemaan Eeva Kilven kirjallista tuotantoa. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kosketukseni tuotantoonsa on ollut mielipidekirjoitus sanomalehdessä muutamia vuosia sitten, joka on jättänyt selvän kuvan kirjailija Kilvestä; siinä kirjoitettiin asioista joista kirjailijalla ei selvästikään ollut mitään käsitystä mistä kirjoittaa, ja sen sijaan että olisi ollut väärässä siten kuin maallikot joskus tapaavat olla, se viesti arroganttia tiedon sivuuttamista ennakkoluulojen hyväksi, ennakkoluulojen jotka olivat arvokkaampia kuin asiantuntijoiden tieto koska niiden luulojen esittäjä oli kirjailija.
Tämä tapaus on antanut minulle vakaan mielikuvan että Eeva Kilpi on sivistymätön ihminen ja en ole sen johdosta tuntenut vähäisintäkään halua tutustua hänen varsinaisiin kirjoihinsa.

Kirsin kirjanurkassa on käyty keskustelua kirjailijoiden vuositulosta, voiko kirjoittamisella elää ja pitäisikö kirjailijoiden hankkia se toinen työ vaikka siihen työhön käytetty aika onkin pois kirjoittamisesta. Mutta onko se mahdollinen toinen työ välttämättä hukkaan heitettyä aikaa muuten kuin palkan osalta?
Asia josta on aika ajoin valiteltu muidenkin kuin minun osaltani (ihan kirjailijoita myöten) on se, että kirjailijoiden taustojen yhdenmukaistuessa myös kirjallisuus kapenee. Kun se "kirjoita mistä tiedät" on kuitenkin varsin hyvä ja suosittu ohje, ja kirjailijaksi tullaan yhä enemmän opiskelemalla kirjallisuutta ja kirjoittamista, niin lopputuloksena on suuri määrä kirjoja joiden aiheena on kirjoittaminen ja kirjailijan elämä ja kirjallisuuden opiskelu ja tutkiminen, mitä nyt muutama irrottelee ja kirjoittaa vaikka sanomalehtien toimituksesta tai mainostoimistotyöstä. Muu maailma on olemassa vain vahingossa.

Tämä ilmenee kyllä muuallakin. Se kuuluisa humanistinen yleissivistys on havaitusti loppujen lopuksi aika kapea-alaista ja sillä suorastaan ylpeillään että matematiikasta, luonnontieteistä tai taloustieteestä ei ymmärretä yhtään mitään (saati sitten vaikkapa urheilusta tai populaarikulttuurista). Minusta tuo on moukkamaisuutta.
Joskus opiskeluaikoina tuli huvittuneena seurattua että jos seuraisi vain lehtiä niin mitä sen perusteella yliopistolla opiskeltaisiin, jos jutussa esiteltiin opiskelijoita tai opiskelua. Tällä perusteella tiedekunnista oikeustieteellinen oli vahvasti edustettuna kuten myös humanistinen (tosin valikoiden, kirjallisuus, historia ja estetiikka ovat jees mutta ketä kiinnostaa joku romaaninen filologia tai folkloristiikka). Valtiotieteilijöitä on jonkin verran ja lääketieteellisestä kuuluu huhuja vaikkei niitä ikinä näekään. Mm. teologista, matemaattis-luonnontieteellistä, biotieteellistä tai maa- ja metsätieteellistä tiedekuntaa ei ole olemassa (muista pääkaupunkiseudun korkeakouluista Kauppakorkeakoulu, Hanken, Sibelius-akatemia ja Teatterikorkeakoulu ovat olemassa ja TKK:sta liikkuu myös joskus huhuja).
Kirjallisuuden antama kuva on vielä kapeampi, jos akateemisista aloista jotain mainitaan niin puhe on muutamasta humanistisen tiedekunnan oppiaineesta (poikkeuksiakin on, mieleen tulee ainakin Kirsti Ellilän teologian opiskelijat ja Leena Lehtolaisen matemaatikko-Antti).

Näin lukijana joutuu pohtimaan että miksi minä nyt oikein kirjallisuutta sitten luen. Kuten tuolta edeltä ja aiemmista kirjoituksistani on ehkä voinut päätellä, olen itse akateemisella alalla ja suurella osalla tuttavistani on myös tuollainen tausta, joten minulla on aika akateemispainotteinen elämä. Ja tarkennettuna tulen sieltä sivistyksen ulkopuolisista luonnontieteellisistä piireistä. Jos en halua etsiä toiseuden tunnetta että jaa, tuollaistakin on, niin mikä kirjallisuus puhuttelisi minua? Tieteiskirjallisuuden (joka lieneekin ylivoimainen suosikkigenre tuttavapiirissäni) ulkopuolella hyvä luonnontieteitä sivuava fiktio on harvassa, mieleen tulevat kirjailijat ovat laskettavissa yhden käden sormin (Primo Levi, Leena Krohn, James Herriot, Veikko Huovinen, Italo Calvino).
Toki on kirjailijoita joiden teokset ovat varsin yleispäteviä, ja toki minäkin olen sen verran diletantti että minua kiinnostavat monet asiat, mutta silti tuo ihmetyttää kuinka jotkut elämän osa-alueet ilmeisesti jäävät täysin nykyisen kirjailijakunnan ajattelun ja tuotannon ulkopuolelle. Mistä päästäänkin sitten toiseen Kirsin blogissa mainittuun juttuun... että ehkä ne eivät ole yksipuolisesti lukijat jotka ovat hylänneet kirjat, ehkä kirjat ovat myös hylänneet lukijat. Ja on typerää todeta että syy on automaattisesti lukijan, että huono lukija ei sopeudu pyhästä norsunluutornista vuodatettavaan kirjallisuuteen ja huonon lukijan on muututtava.

Ja jos alkaa miettiä niitä juttuja kirjallisuuden mieltä tervehdyttävästä vaikutuksesta, niin mitä siitä seuraa kun merkittävä osa ihmisistä rajataan ulos kirjallisuuden kohderyhmästä, erityisesti sellaiset henkilöt jotka mm. päättävät talouselämästä, politiikasta, teknisestä kehityksestä ja muusta sellaisesta. Meemidiversiteetin puuttuminen on uhka koko henkiselle ekosysteemille.

(Kirjoitus menee ehkä tämän blogin valitun aihepiirin ulkopuolelle mutta kyllä tämä myös aiheeseen liittyy...)

Ted Hughes - Crow

2011-09-25T07:20:00.000-07:00

Tämän joku vinkkasi joskus, että Ted Hughesin Crow-runoja kannattaisi vilkaista, ja kun tämä kokoelma (alaotsikkona From the Life and Songs of the Crow) kirjastossa vastaan tuli niin otin luettavaksi.
Hughes pyörittelee runoissaan myyttejä ja Varis itsessään on jossain määrin trickster-hahmo, vaan ei välttämättä ollenkaan niin leppoisa kuin miksi nämä hahmot usien kuvataan...runoissa käytetään paljon toistoa ja monien niistä lastenlorunominaisuudesta tuli mieleen summaus "child's guide to nihilism", joskin Varis on nihilistin ohella myös selviytyjä. Mutta raadollisuus kummittelee aina taustalla, mikä kai haaskalinnulle sopiikin.
Oli tässä turhaakin mukana ja aika ajoin lukeminen kävi aika raskaaksi mutta mielenkiintoista osuutta löytyi ihan kiitettävästi.
Huomasin muuten vasta jälkeenpäin että feministien on suositeltavaa inhota Hughesia kun tämä tappoi Sylvia Plathin jne. Ja että olen suhtautunut myönteisemmin englanninkielisiin runoilijoihin kuin suomenkielisiin, johtuneeko sitten siitä että englanninkieliset runoilijat on yleensä valittu suosituksista kun taas suomenkieliset satunnaisesti hyllystä (emme kuitenaan voi sulkea pois sitä mahdollisuutta että ne ovat vaan parempia).

Crow Blacker than ever

When God, disgusted with man,
Turned towards heaven.
And man, disgusted with God,
Turned towards Eve,
Things looked like falling apart.

But Crow Crow
Crow nailed them together,
Nailing Heaven and earth together-

So man cried, but with God's voice.
And God bled, but with man's blood.

Then heaven and earth creaked at the joint
Which became gangrenous and stank-
A horror beyond redemption.

The agony did not diminish.

Man could not be man nor God God.

The agony

Grew.

Crow

Grinned

Crying: "This is my Creation,"

Flying the black flag of himself.

Veijo Meri - Lasiankeriaat (1990)

2011-09-10T13:10:00.000-07:00

Veijo Meri on minulle tutuin esseistään ja Suomen historiaa käsittelevistä teoksista, vaikka toki Manillaköyden ja käännöksen tai kaksi olen myös lukenut. Ja oikeastaan en edes tiennyt että häneltä löytyy myös omaa runotuotantoa.
Ja vähän kuin aikaisemmin Krohnin ja Tikan kanssa, en minä tässäkään tapauksessa katso tarpeelliseksi muuttaa mielikuvaani kirjailijasta runoilijaksi, tämä kokoelma on parhaimmillaan silloin kun se on vähiten runonomaista. Ja kirjan aloituskappale jonka lainaan alla tiivistääkin koko ongelman tämän ja monen muun kokoelman kohdalla, se että jonkin tapahtuma on merkittävä kirjoittajalle ei välttämättä välity lukijalle.

Kerran viisikymmentäluvun lopulla Ekbergin kahvilassa Bulevardin varrella Helsingissä pohdimme, mitkä saattaisivat olla mieleemme palautuvat muistot ja mielikuvat ja ajatukset kymmenen minuuttia ennen kuolemaa tai tajunnan menetystä, tai jos unohetaan kuolema, minä tahansa tilinteon hetkenä, kun kaikki vanha täytyy jättää eikä uutta vielä ole, kun suunniteltu ja ehkä jo ostettu uusi osoittautuu vanhaksi kamaksi sekin, olimme yhtä mieltä siitä, että todennäköisesti eivät mieltä valtaa filminpätkät, jotka on otettu häissä, hautajaisissa, kansallisina juhlapäivinä, lyseon juhlasalissa, kun saimme lakkimme, kasarmin kentällä, kun vannoimme sotilasvalamme, jonka teksti oli kovennettua Mooseksen lakia, lastemme syntyessä, rakastettumme antautuessa meille velhoille ja velmuille, vaan heikoimmin muistamamme polun mutkan heinätukko, hevosenkengän jälki kovettuneessa savessa, niin terävä ja syvä, että siihen kurkisti nähdäkseen, oliko kenkä jäänyt kiinni sen pohjaan, ison pilven reuna yhtenä heinäkuun iltapäivänä, kun olimme unohtuneet seisomaan johonkin kohtaan pientareelle emmekä ikinä halunneet lähteä siitä pois, näppylänaamaisen ruman tytön nopea kesken menevä haukotus junassa Mäntyharjun asemalla...

Eino Leino - Helkavirsiä (1903, 1916)

2011-09-06T11:15:00.000-07:00

Tuolla edellisessä viestissä mainitsin että nuo vanhemmat eeppiset runoelmat ovat aika lailla oma juttunsa. Pääasiana niissä on kuitenkin se mistä ja mitä kertovat ja runomitta tuntuu olevan paikalla lähinnä sen vuoksi että sitä on helpompi lukea myös ääneen, jopa silloin kun lukee sitä ensi kertaa eikä vielä tiedä mitä se seuraava rivi tuo tullessaan.
Ja vastaavasti ei tuollaisia juuri nykyään kirjoiteta, ainakaan pitempiä runoelmia, viimeinen hurraa taisi olla siinä romantiikan aikakaudella.
Niin, Leinon Helkavirsiä. Lukemassani niteessä oli sekä ensimmäinen sarja jonka kirjoitti vähän päälle parikymppinen, innoittunut ja rakastunut, ja toinen sarja jonka kirjoitti nelikymppinen kyynisempi. Rinnakkaiselo ei ole ihan niin jyrkkä kuin Laulujen laulun ja Saarnaajan välillä mutta huomasihan sen eron. Ja kummin päin vain, kansanballadi kyllä on toimiva muoto.

Kokoelmassa oli joitain ennalta tuttuja (kai kaikki Tumman tuntevat, ja Räikkö Räähkä ja Ylermi ylpeä isäntä ovat myös tuttuja hahmoja) mutta myös sellaisia jotka nyt ensi kertaa näin, tässä muodossa. Samoja teemoja on toki tullut vastaan niissä vanhoissa balladeissa...
Mitä tästä nyt voi sitten sanoa. Vähän kuin Quentin Tarantinon leffat, hyviä mutta pastissi on pastissi.

Oterma ja Katerma (ote)

Oli kerran mies Oterma,
Otermalla veli Katerma,
kummallakin nainen nuori.

Ajoivat aamulla varahin
hämäräisen metsän halki;
lauloi puussa Lemmon lintu:
"Ontuva on mies Oterma,
kaunoinen on mies Katerma,
hyv' on syödä Hiiden linnun
veljen maksoa veristä."

Veli vanhempi kirosi:
"Mitä laulat Hiiden lintu!"

Sanan saattoi nuorempainen:
"Raikui matkamme ratoksi."

Einari Vuorela - Puut ajattelevat (1967)

2011-08-28T07:00:00.000-07:00

K-blogin Runohaasteen yhteydessä alkoi taas hotsittaa lukea hieman runoja kohtalaisen tauon jälkeen (tässä välissä olen lukenut vain pari vanhempaa eeposta, Rolandin laulun ja Danten Jumalaisen näytelmän) ja herätellä taas blogiprojekti liikkeelle.

Aloitusteokseksi päätyi Einari Vuorelan myöhäinen kokoelma Puut ajattelevat. Jos Vuorelaa voisi tämän perusteella yhdellä sanalla kuvata niin se olisi luontomystikko: lyhyet runot käsittelevät lähes obsessiivisesti öistä korpimaisemaa. Ja hiljaisten tuokiokuvausten esittäjänä Vuorela onkin parhaimmillaan, niissä on se hetken kokemus.
Mutta silloin kun aletaan mennä pois niistä fenomenologisista tuokiokuvista niin sitten homma ei enää toimi. Paikka paikoin tulee sellainen "smug bastard" olo, että jos Paulo Coelho tai Dr Phil olisi suomalainen niin kirjoittaisi juuri tällaisia juttuja. Hyvä on, myönnetään, todellisuus on usein banaalia mutta en näe sitä silti toimivana tyylikeinona.
Sekaan on kuitenkin eksynyt myös niitä osumia jokunen joissa Vuorela onnistuu sanomaan sen minkä toisaalla on onnistunut olemaan sanomatta.

MENE
yhteen suuntaan,
älä käänny takaisin.
Rihma haalistuu
ja menettää
värinsä,
paluutie mielenkiintonsa.
Jatka matkaa,
koskaan et eksy.
Jaa omastas,
et köyhdy.
Sytytä,
öljy ei kulu.

Wendy Cope - Making Cocoa for Kingsley Amis

2011-01-28T11:53:00.000-08:00

Ja taas, vaikka aktiivinen projekti onkin sivussa niin ajoittain sitä tulee yhä tartuttua runokirjoihin.
Wendy Cope, englantilainen runoilija ja humoristi, tuli suositelluksi lukulistalleni eikä syyttä, koska onhan tämä mainio teos. Pääpaino on kirjallisissa parodioissa, mm. edellisessä merkinnässä mainitun T.S.Eliotin Waste Land tiivistetään viideksi limerikiksi ("In April one seldom seems cheerful/Dry stones, sun and dust make me fearful"...), mutta väliin heitetään sitten myös niitä elämänmakuisia havaintoja, kevyesti mutta purevasti...
Onko Suomessa hauskoja aikuisten runoilijoita? Vai pitääkö minun pysyä anglofonisessa maailmassa?

Tich Miller

Tich Miller wore glasses
and elastoplast-pink frames
and had one foot three sizes larger than the other.

When they picked teams for outdoor games
she and I were always the last two
left standing by the wire-mesh fence.

We avoided one another's eyes,
stooping, perhaps, to re-tie a shoelace,
or affecting interest in the flight

of some fortunate bird, and pretended
not to hear the urgent conference:
'Have Tubby!' 'No, no, have Tich!'

Usually they chose me, the lesser dud,
and she lolloped, unselected,
to the back of the other team.

At eleven we went to different schools.
In time I learned to get my own back,
sneering at hockey-players who couldn't spell.

Tich died when she was twelve.

T.S. Eliot - Old Possum's Book of Practical Cats

2010-11-13T07:34:00.001-08:00

Vaellus tauolta takaisin kirjoittamaan, kun nyt luin tämän...

Minusta on hienoa että sama tekijä on kirjoittanut sekä Waste Landin (josta suuresti pidän) että tämän, leikittelevän kissakirjan (josta joku teki menestysmusikaalin jota en ole nähnyt).

Macavity: The Mystery Cat (ote)

Macavity's a Mystery Cat: he's called the Hidden Paw -
For he's the master criminal who can defy the Law.
He's the bafflement of Scotland Yard, the Flying Squad's despair:
For when they reach the scene of crime - Macavity's not there!

Macavity, Macavity, there's no one like Macavity,
He's broken every human law, he breaks the law of gravity.
His powers of levitation would make a fakir stare,
And when you reach the scene of crime - Macavity's not there!
You may seek him in the basement, you may look up in the air -
But I tell you once and once again, Macavity's not there!

Runousoppia runoilijoille

2010-06-07T12:24:00.000-07:00

Luin tässä Markku Soikkelin esseekokoelmaa Hyvästä on helppo pitää (2007), joka muuten toki on tämän blogin aiheen ulkopuolella mutta siitä löytyy essee nykyrunoudesta, ja erityisesti kiinnostava on kappale "runousoppia fyysikoille", eräänlainen vastine Kari Enqvistin muutaman vuoden takaiselle oppaalle 'Suhteellisuusteoriaa runoilijoille'. Tämän tarkoitus olisi esitellä runouden tärkeimmät periaatteet niin että fyysikkokin tajuaa...

No, en ole fyysikko mutta tunnen toki sekä ajattelutavan että kielen, ja on todettava että minusta Soikkeli epäonnistuu. Tämä on runousoppia kirjallisuuden fukseille tai joillekin mutta runollinen epämääräisyys, sanojen pyörittely ja kehäpäätelmät eivät sovi eksaktin luonnontieteen piiriin. Sinänsä sääli, koska minä haluaisin lukea sen kunnollisen "runousoppia fyysikoille", ja Soikkeli on muualla kirjassa terävämpänä ja selkeämpänä kuin tässä...

On kuitenkin mielenkiintoista että Soikkeli sanoo saman asian eri sanoin kuin josta minä aiemmin valitin, että runous itsessään on merkityksetöntä vaan sen on tarkoitus toimia vain tekosyynä "aktivoida lyyrinen ymmärrys omassa päässään", mutta kuten totesin sama efekti voidaan saavuttaa vaikkapa satunnaisgeneraattorin arpomilla sanoilla tai millä tahansa tekstillä. Myöhemmistä kohdista olen lukevani ajatuksen, että runo on runo, kun runoilija on sen kirjoittanut, mikä on kestämätön kehäpäätelmä.
Emme saa vastausta mikä on runo, paitsi epämääräisiä vertauksia, tai miksi on runo, paitsi plasebo. Jos joku haluaa selventää, tervehdimme ilolla.

Matti Paavilainen - Palapeli (1983)

2010-05-08T12:29:00.000-07:00

Paavilainen näkyy tämän teoksen perusteella olevan myös sellainen runoilija jolle on tärkeää tuoda esiin se että hän on runoilija, tai muu kirjallisuuden ammattilainen. Alkusivujen namedropping on runsasta, muut kirjailijat toki erityisessä suosiossa, ja lisäksi löytyy tekstejä kirjoittamisesta ja tilasta jossa kirjoitetaan...jos kehuisi, kehuisi havainnointia ja keskustelevuutta, jos haukkuisi, huomauttaisi että "kirjoita mistä tiedät"-periaatteen kääntöpuoli on "älä vahingossakaan kirjoita mistään muusta", ja lopputuloksena on sisäsiittoista degeneraatiota.
Sinänsä sääli, koska "kirjoittaja kirjoittaa"-kliseen sisällä tämä on ihan mainio teos, joitain hyviä havaintoja ja oivalluksia oli saatu sujuvin sanoin paperille.

Tässä on taas sellaista 70-80-luvun vaihteen estetiikkaa kannen designissa ja muussakin...

Tietenkin maailma pitäisi ottaa niin kuin se on
eikä olla moksiskaan.
Mutta kun minä olen ruvennut ahdistumaan
ja varmaan sen vuoksi ruvennut käymään entistä useammin
kirkoissa.

Miettiessäni taiteen kohtaloita
olen katsellut alttaritauluja ja seinämaalauksia,
hautapaasia ja patsaita.

Ja sieltä se lohtu tuli myös nykyaikaan.
Tosin vähän, mutta kumminkin.
Vanhojen maalareiden somat helvetit lystikkäine piruineen
tekivät valtavan vaikutuksen:
sinne minä olisin mennyt kuin omaan kotiin.
Ja romantikko kun olen aloin uskoa,
että taide on edellä aikaansa myös silloin,
kun se on siitä satoja vuosia jäljessä.

Kai Nieminen: Vakavia runoja (1997)

2010-03-13T13:09:00.000-08:00

Lisää näitä vaikeasti määriteltäviä kokoelmia, sekaisin runoa, proosafragmentteja, aforismeja...kirjallisuudesta, politiikasta, seksistä ja vähän kaikesta muustakin.
Ja kyllähän täältä taas löytyy muutama viehättävä ajatus ja lause, ja taas kerran ne tuntuvat löytyvän siitä runoudesta huolimatta eikä sen vuoksi...

Huonosti tuherretut graffitit, tökeröt tagit ovat totta kai
masentavan luotaantyöntävää katseltavaa. Mutta entä sit-
ten kun apatia syvenee niin syväksi ettei kukaan viitsi raa-
pustaa edes pillunkuvaa vessanseinään, missä luulette että
silloin olemme, paratiisissako?

väliaikatietoja

2010-02-17T10:30:00.001-08:00

Niin, kaksikymmentä runokirjaa on tähän mennessä käyty läpi, joitain muita olen lukenut mutta minun puolestani ne voidaan vaieta kuoliaaksi.

Enkä vieläkään innosta hihku tai ole kokenut suurta valaistumista. Oikeastaan vain yksi noista, Eila Kivikk'ahon kirja, ansaitsee tulla kutsutuksi hyväksi runokirjaksi, muutamasta muusta olen pitänyt siitä huolimatta että ovat olleet runoja (no hyvä on, Uuno Kailas ja Katri Vala olivat ihan sympaattisia sellaisinaan).
Hutien määrä on ollut runsas, ja esimerkiksi kirjailijan arvostus piireissä ei näytä korreloivan tasoon mitenkään (tai saattaa korreloida jopa negatiivisesti).

Kommentteja ei ole tullut valtaisasti, ja kukaan ei ole vielä lähtenyt puolustelemaan näitä parkoja, eivät runoilijat itse (jos nyt edes tänne ovat eksyneet) tai heidän lukijansa...Statcounterin hakusana-analyysi paljastaa että tänne on kuitenkin tultu ihan kohtuullisessa määrin etsimällä hakukoneista runoilijoiden nimiä tai jopa rivejä noista runoista joita olen tänne lainaillut.
Vanhempiakin kirjoituksia saa kommentoida, kyllä minä ne luen.

Ja vinkkejä toki otetaan vastaan, samoin kuin arvostelukappaleita kirjoista (vink vink).

Kari Ilmonen - Merkkien sade (1993)

2010-02-17T08:00:00.000-08:00

Hohhoijaa, tämä on taas tätä. Sellaista runoutta jota voisi alkaa jo epäillä parodiaksi mutta ei se vakuuta sellaisenakaan...

Yhä enemmän huoneita
joissa asiat kantavat
vain lauseen ajan.
Hetket vailla sanoja
luovat kuulaita nurkkauksia
levätä.

Jukka Viikilä - Runoja (2008)

2010-02-11T11:52:00.000-08:00

Se on hyvä että Viikilä on maininnut kirjan nimessä sisällön olevan runoja, muuten voisi vaikka erehtyä. Ennemmin mieleen tulisi fragmenttisen proosan kirjoittajat...no, toisaalta tekstien rivit eivät ulotu palstan oikeaan reunaan asti ja sanoivat teoreetikot mitä tahansa, on se yhä paras tapa tunnistaa runo.
Mukavaa jutustelua mutta mieleen tulee eräskin tuttu jonka mielestä juotavia oluita ovat ne jotka eivät maistu oluelle...

Muistakaa että jokainen metsän puu on elämän puu.
Puun voi sahat poikki, koska elämää on kaikkialla.
Sahattu puu voidaan kuljettaa paperitehtaaseen,
mutta muistakaa että jokainen paperi on elämän sana tälle päivälle.
Paperin voi polttaa uunissa, koska sama sana toistuu kaikkialla.
Muistakaa että jokaisessa ihmisessä kasvaa sisällä elämän puu.
Ihmisen voi sahata poikki niin kuin puun, koska ihminen on kaikkialla.
Mutta muistakaa että vaikka elämä tapahtuu kaikkialla,
on sen jokainen koti sen ainoa koti.

Mirkka Rekola - Valekuun reitti (2004)

2010-02-07T22:48:00.001-08:00

Raatimme sanoo "meh". Rekola on suuresti arvostettu kirjoittaja mutta joko tämä ei ole kauhean hyvä esimerkki häneltä (ehkä pitäisi tutustua siihen aforismituotantoon) tai sitten minä en vain tajua. Ja ottaen huomioon sen "kaikkien pitäisi lukea runoja"-asenteen joka tämänkin blogin inspiraationa on, jos minä en tajua niin vika on tekstissä.

Siellä täällä on muutama melkein viehättävä pätkä, mietteitä ajasta ja kuolemasta, ja siitä lopun Kurbinovo-tarinasta pidin, mutta...

Elit tätä vuotta, kun kolmen
kuun matka oli jäljellä,
toinen maailma
tempaisi sinut, ja taas olit ajassa
ennen tätä kaupunkia.
Sanoit "ensi vuonna"
ja ensi vuonna kävi samalla tavalla.
Mikään ei ollut muuta kuin
mahdollista. Ja kaikki oli.
Kaikki oli mahdollista.
Etkä enää tiennyt
mitä eroa näillä maailmoilla oli.

Pekka Kejonen - Mastodontin muistijäljet (2008)

2010-02-01T22:33:00.001-08:00

Kejonen on selkeästi runoilija, jolle on tärkeää olla runoilija. Hän kirjoittaa aforismiin vivahtavia runoja runoilusta ja runoilijoista ja vastaavista teemoista. Mahtoikohan se henkilö, joka ensimmäisenä ehdotti että kirjoittajien pitäisi kirjoittaa siitä mistä tietävät, aavistaa, että aikanaan tulisi kirjoittajien joukko jotka kirjoittavat vain kirjoittamisesta, ja jos olisi tiennyt olisiko ollut hiljaa...

Suorasanaisuus on toki hieno asia mutta tästä niinkuin monista aforistikoista tulee vain tunkkainen olo, kyynisyyttä käytetään oikotienä älykkyyteen ja kaikesta vain jupistaan: silloinkin kun olen samaa mieltä runojen ajatuksen kanssa tai huomaan jonkun oikean oivalluksen niin olo on likainen. Jotenkin sitä alkaa arvostaa aiempaa enemmän vaikkapa sitä Katri Valaa joka uskalsi tuntea paljon.

Jälkirakkaus on turhaa,
kuin jälkiviisaus mutta surullisempaa.
Osalla miehiä ei muuta olekaan
kuin kaipuu
hukattuihin saumoihin.
ja siihen punatukkaiseen tyttöön
joka iän lisiessä
alkaa yhä enemmän muistuttaa äitiä.

teflonia

2010-01-19T00:13:00.000-08:00

Niin, olen tässä lueskellut paria muutakin runokokoelmaa mutta en viitsi niistä tarkemmin kirjoittaa (tai edes nimeltä mainita) kun ovat olleet sellaisia teflonpinnoitteisia joihin ei mikään tarttunut. Hyvä juttu paistinpannulle, huono kulttuurituotteelle.

sanoja paperilla
sanoja sanoja sanoja
s a n o j a

allirepap ajonas

Katri Vala - Sininen ovi (1926)

2010-01-07T00:49:00.000-08:00

Katri Valaa ei voi syyttää ainakaan hämäryydestä, sen verran väkevänä käy sykkivän kiihkon villi henkäys näistä runoista. Assosiaationa tulee hakematta että kyseessä on jonkinlainen lyyrinen hevoskirja (ilman niitä hevosia). Eksotiikka ja hurmio hymyilyttävät, mutta pohjimmiltaan on vain tunnustettava se, että ehkä minä en ole oikea henkilö lukemaan tätä, 20-30-luvun teinitytölle tämä voisi hyvinkin olla Se Juttu. Mutta ehkä itse kunkin on ihan aiheellista aika ajoin tervehtiä sisäistä teinityttöään...
Tämä kirja on niitä nättejä Lasipalatsi-reproja.

Nimesi

Kun ei minulla muuta ole,
sopertelen nimeäsi hämärissä,
hymyilen ja sopertelen nimeäsi.

Se on kuin elävä olento,
lämmin, lepertelevä lapsi,
jota elätän punaisen suuni verellä
hymyillessäni hämärissä
ja sopertaessa nimeäsi.

Mutta silmistäni vuotaa tietämättäni
kyyneleitä.

Leena Krohn - Suomalainen Mignon (1977)

2009-12-12T05:16:00.000-08:00

Leena Krohn on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjailijoistani, elävistä kirjailijoistani ehkäpä se kaikkein paras. Noin, se on sanottu. Olen toistaiseksi kuitenkin välttynyt hänen varhaiselta runotuotannoltaan, ja en ole tämän jälkeenkään valittamassa että minkä huikean lahjakkuuden lyriikka Krohnissa menetti...

Kirjan alaotsikko ilmoittaa sisällön olevan "runoja ja lauluja", ja tosiaankin alkupuolen runoissa on laulunomaisuutta, ja kirjan lopussa on osa niistä varustettu Kari Rydmanin sävellyksillä. Onko näitä kukaan levyttänyt, jään ihmettelemään. Pari kolme näköjään on, kertoo Äänitearkisto, tosin yksi niistä Einojuhani Rautavaaran sävellyksenä.
Tässä osiossa kielessä on jo runsaasti kaikuja Krohnin myöhemmistä teoksista, erityisesti niistä lastenkirjoista, ja osa on niin selvästi lauluja että pelkkinä runoina ne ontuvat pahasti ("Laulu lehmästä" tuo tosin laulunakin mieleen ensimmäisenä The Shaggsin...). Ja toimiessaankin niistä tulee ennemmin mieleen että jotkut muut ovat tehneet nämä paremmin...

Kokoelman loppupuolella on sitten lyhyitä aforistisia runoja. Ja vaikka olenkin myöhemmissä kirjoissa nautiskellut hienoista lauseista, ne vaativat näköjään enemmän kontekstia koska minusta nämä ovat ihan vain huonoja. Mitä vähemmän sanon sitä parempi.

Sivuhuomio: onko kukaan moderni kirjailija joka ei tarkoituksella kirjoita murretta käyttänyt sanaa "kaakku" muuten kuin ivallisesti?

Kevät

Iltapäivä. Tyhjenee
kansakoulun pihamaa
missä lapset lauloivat:
-Kotini on Riioraa.

Aurinkoa ikkunoissa.
Talon väki kaikki poissa.
Lehti. Kuoro. Kevät.
Siivet levenevät.

Nouse siis ja lennä!
Nyt on aika mennä.
Koska odottaa
riemun Riioraa.

Kasakurassa / kaikkialla oli vain / nostokurkia

2009-11-22T03:33:00.000-08:00

Lukupiirissä oli taas käyty keskustelua siitä mitä se runous nyt sitten oikein on, ja kun edellinenkin merkintä täällä aiheuttaa saman kysymyksen, että mitä se runous nyt sitten oikein on, niin palataan kysymyksen pariin.

Epäilemättä maailma on täynnä runouden määritelmiä joita viisaat ja enemmän tai vähemmän vakavat miehet ja naiset ovat laatineet, mutta toistaiseksi olen pakotettu kategorisesti hylkäämään ne kaikki. Ainakin ne vähät joihin olen törmänneet ovat olleet enemmän dogmaattisia kehitelmiä siitä mitä runouden pitäisi olla, epämääräisiä maailmansyleilyjä siitä kuinka kaikki voi olla runoa (mutta jos kaikki on runoutta, mikään ei ole), tai muuten vain tyydyttämättömiä malleja.
Empirismin hengessä haluan hylätä keskiaikaisen käsityksen siitä, että tieto löytyy omien havaintojen sijaan Aristoteleen kirjoituksista ja kysyn mitkä ovat ne merkit jotka saavat lukijan tunnistamaan tekstin runoksi.

Runomitta ja riimit ovat tietysti ominaisuuksia jotka yhdistetään nopeasti runouteen ja tiukemmat klassisistit pitävät niitä vähimmäisvaatimuksina. Mutta moni moderni runoilija on ne hylännyt, ja toisaalta moni vanhempi eeppinen runoelma on lähempänä klassista proosaa kuin huomattava joukko modernia proosaa...
Lisäksi mittaa ja riimejä käytetään myös laulujen teksteissä, jotka tapaavat noudattaa omaa estetiikkaansa. "I should be so lucky / lucky lucky lucky / I should be so lucky in love" tai "savukala hyvä kala / kapakala makupala" toimivat hyvin laulettuina mutta vaikea niitä on runoutena pitää...joskus toki rajanveto on hieman hankalaa, kuten voi huomata vaikkapa Bob Dylanin mainitsemisesta Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Painetuissa teksteissä voi huomata myös sen, että rivit eivät ulotu palstan oikeaan laitaan, ja että kirjoissa on paksut marginaalit. Noiden mainitsemista voidaan pitää ehkä lapsellisena panetteluna, mutta väitän silti että suurelle osalle ihmisistä nuo ovat signaaleja jotka yhdistyvät selvimmin runouteen. Tuolla yllälinkittämässäni lukupiiri-keskustelussa kokeilin kirjoittamalla alun Jorge Luis Borgesin novellista Lottery in Babylon katkottuna ja siroteltuna lukuisille riveille, ja kyllä se antoi selvästi runomaisen ilmeen tekstille. Sinänsä yksinkertaisella kikalla lukija pystyi lukemaan tekstiin sellaista mitä siihen ei oltu kirjoitettu.

Runouden (johon lasketaan tässä myös proosa joka antaa "runollisen" vaikutelman) ulkoisista tuntomerkeistä voi huomata myös varsin vapaamuotoisen suhtautumisen kielioppiin, mm. välimerkkeihin joihin koneaikana kuuluu myös rivinvaihto. Sisäisistä tuntomerkeistä voi huomata voimakkaan subjektiivisuuden, fragmentaarisuuden ja sanoilla leikittelyn.
Toisaalta moni näistä piirteistä on yleisiä myös huonossa proosassa, josta pääsemme kysymykseen josko bipolaarisuus proosan ja runouden välillä on oikeutettu: onko runous huonoa proosaa? Onko huono proosa hyvää runoutta? Millaista on huono runous?

Arja Tiainen - Tää tojota ei lähe liikkelle (2006)

2009-11-22T03:32:00.000-08:00

Tiaisella on sympaattisen jutusteleva kirjoitustyyli, ja tästä kirjasta joka pyörii autoilun, ajokortin ja muiden samojen teemojen parissa (alaotsikkona kirjalla on "ajopäiväkirja") tulee epäilemättä hyvälle tuulelle. Puhekielestä ja monologisuudesta tulee teksteihin myös lausunnan tuntu, vaikka toisaalta ääneen kuultuina monesta näistä varmanakin menisi terä...

Mutta lukija on pakotettu kysymään että onko tämä nyt sitten oikeasti runoa. Tämä voisi mennä myös fragmenttimuistiinpanoista aiheiksi kolumnisarjaan johonkin autolehteen...

Rakkaus koneisiin

Eihän kukaan nyt koneisiin rakastu?

Ei vai, tunnen monia. Vaihtaisivat koska tahansa
ikävän ihmissuhteensa hyvään autoon.
Parempaan tietokoneeseen. Purjeveneeseen.
Veneet kyllä käsitän, ne on romanttisia.

Ihmisiin voi pettyä, mutta autokin voi tuottaa
harmia, jättää tielle. Siinähän istut ojanpenkalla,
harmin kyyneleet poskilla. Ohiajajat katsoo.
Kyllä on tyhmä, on ostanut fiaskon.
Lupaava työpaikka menee sivu suun.
Selitä siinä sitten. Joku vaijeri katkes.

Kari Hotakainen - Kuka pelkää mustaa miestä (1985)

2009-11-14T05:46:00.000-08:00

Hotakaiselta tämä on ensimmäinen kirja jonka olen lukenut. Juu, jotenkin olen onnistunut missaamaan ne Finlandia-palkitut ja ehdotetut romaanit, ja jotenkin assosioin herran niihin sekalaisiin jutusteluihin joihin törmäili siellä täällä 90-luvun vaihteessa Lastenkirjan yhteydessä.

Mutta tämä, toinen kokoelmansa. Vaikka nämä tekstit tulis vastaan missä muodossa tahansa eikä tietäisi yhtään mitään kirjailijasta niin tekijäksi voisi ehdottaa nokkelasti sanailevaa suomalaista miestä. Joskus aikoinaan jossain näin kommentointia siitä miten eri maalaiset ihmiset harrastavat seksiä, jossa mainittiin suomalaisen miehen rakastelevan tiedostaen kuolevaisuutensa. Tuo ajatus summaa tämän kirjan aika hyvin.

Kansa taisteli I

Ote hänen keskenjääneestä
kirjeenvaihdostaan, joka julkaistiin
postuumina vähän ennen
hänen kuolemaansa,
joulumarkkinoille:
"Tänään tuli vähän lunta,
joka myöhemmin osoittautui
vedeksi. Ritva lähti sanomatta
sanaakaan: Murre ei syönyt kunnolla.
Vessassa vetää.
Tänään aion panna elämän
sekaisin.
Viimeksi kun laitoin sen
järjestykseen,
en viihtynyt siinä."

Signal to noise ratio

2009-10-31T06:29:00.000-07:00

Eräs lukupiiriläinen arveli alkuvaiheessa että tämä projekti olisi pelkkää itseterapointia, jonkin sellaisen josta en pidä itsetarkoituksellista haukkumista.
Asiahan voisi olla niin jos suhtautuisin asiaan dogmaattisesti. Luonnontieteellisestä pohjasta johtuen käsittelen asiaa kuitenkin empiirisesti: anekdoottisista kokemuksista voidaan vetää johtopäätöksiä ("olen lukenut pääosin epäkiinnostavia runoja -> runous on yleisesti ottaen epäkiinnostavaa"), mutta samalla on hyvä pohtia onko siihen asti kerätty data edustava otos, ja tarvittaessa muuttaa johtopäätöksiä kun kertynyt data antaa siihen aihetta.

Tähän asti kerätty ja täällä esitelty data viittaa siihen että alkuperäinen näkemykseni ei ole täysin väärä: merkittävä osuus runoudesta jota olen lukenut on ollut ikävystyttävää sanahelinää, yltiöhenkilökohtaista läpitunkematonta mietettä joka ei anna lukijalleen enempää kuin satunnainen puppugeneraattori, tai banaalia mitättömyyttä.
Mutta poikkeuksiakin löytyy, jokaisesta käsitellystä kokoelmasta on löytynyt ainakin se yksi pätkä joka ei ihan hirveä ollut ja jonka voi vaikka lainata tänne, joillakin oli jopa valinnanvaraa.
Kvalitatiivinen analyysi antoi myönteisen tuloksen, mutta on syytä jatkaa määritettäessa voidaanko S/N:n huipuista johtaa minkäänlaisia trendejä.

Eila Kivikk'aho - Niityltä pois (1951)

2009-10-31T06:26:00.000-07:00

Kivikk'ahon Nocturneen olen jossain aiemmin törmännyt ja siitä pitänyt, joten tartuin tähän kirjaan hivenen positiivisimmilla ennakko-oletuksilla.
Kirjana on huomiotava, että tässä on varmaankin eniten tyhjää tilaa mitä olen hetkeen nähnyt, runojen vähät rivit (alkusarja on tankoja, loput eivät paljoa pitempiä) ovat karanneet sivun alalaitaan, kukin omalla sivullaan tai jopa kahdella tai kolmella. Mikä taloudellisesti hinta/merkki-laskelmana on toki huono, tyhjästä paperista maksaminen, mutta sisältö lie painavaa...
Ennakko-odotukset eivät pettäneet: tätä oli ilo lukea. Tiivistä ja tarkkaa ilmaisua, taitavaa sanankäyttöä ja fraseerausta, vaikuttavia kuvia. Tätä minä lyriikalta haluan.
Ei tässäkään ihan täydellisiä olla mutta silti...

Ehkä on oikein

Ehkä on oikein että pilvet peittävät maan,
että halla hiipii kylmänä ojia pitkin,
että kylmä hiipii julmana sydäntä kohti,
että julma saa voiton.

Sillä maa on paljossa vajaa.

Omenankukkien valkea laulu
siunasi vain vähän aikaa
ja sitä seurasi raakileitten repivä riita,
raakileitten ahne nälkä,
kasvun levottomuudet,
ja mato pääsi puuhun
eikä sadosta tullut virheetöntä.

Matojen vuoksi
joita maa ei toivonut
on edessä loppu
jota maa ei tahdo.
Kirves on pantu jokaisen puun juurelle
ja pakkanen kaikkien päitten päälle.

Gil Scott-Heron - Small Talk at 125th and Lenox (1970)

2009-10-28T03:47:00.000-07:00

Tämä on siis levy, ei kirja. Ja samanaikaisten Last Poetsin, Watts Prophetsin ja parin muun ohella Gil ansaitsee tällä aseman rapin kummisetänä.
Myöhemmin ilmeisesti näitä tyylejä lainaten on tullut kaikenlaisia poetry slam -tapahtumia yms (en tiedä, en ole ollut paikalla) mutta silti mietin että kuinkakohan moni muu runoilija on tehnyt levytyksiä lausuntatilaisuuksista ja julkaissut niitä.

Koska sitä tämä on, pari pätkää on laulettu mutta loput lausuttu, rummutustaustalla. ja aiheet ovat ajan henkeen sopivasti tottakai jyrkän poliittisia, Vallankumous tulee, Malcolm X, jne. Huumoria kuitenkaan unohtamatta vaikka se usein onkin varsin pisteliästä. Tiedostava nykykuuntelija saattaa myös hermostua "The Subject Was Faggots"-raidasta, itse kuittaan sen ajankuvaksi.

Mutta joo. En ole lausuntatilaisuuksissa juuri käynyt, niinpä asetan tämän vähimmäisvaatimukseksi tasosta. Ja toisaalta en tiedä miten hyvin nämä jutut toimisivat kirjasta luettuina...

Scott-Heronin se tunnetuin teksti on linkissä,
The Revolution Will Not Be Televised

Gregory Corso - Sanansaattaja (1981)

2009-10-25T06:23:00.000-07:00

Toinen käsiteltävä käännöskirja, tällä kertaa amerikkalaiselta beat-runoilijalta ja kääntäjänä Markku Into. Ja siinä missä aikaisempi Quasimodo kirjoitti varsin riisuttua kieltä, Corson puhekielisyys ja viehtymys mystiseen sanailuun vaatii luultavasti mahdottomia: kuvaava on kirjan nimi, joka alkukielellä on Herald of the Autochthonic Spirit ja suomeksi siis Sanansaattaja.

Runoja lukiessa tulee mieleen että nämä varmastikin kuulostaisivat paremmilta ääneen luettuina, ryöpsytyksinä bongo-rummun kera jossain savuisessa kahvilassa jossa baskeripäiset tytöt napsuttelevat sormiaan sanoen "cool scene, daddy-o" (mainittakoon, että mielipiteeseeni beatnikeista on vaikuttanut suuresti Pia Zadoran roolisuoritus Hairspray-elokuvassa). Tässä tapauksessa Corso ottaa jo etäisyyttä ilmiöön, mutta tyyliä on yhä siellä, mukaanlukien taipumus heittää valtavat määrät tekstiä siinä toivossa että jokin siellä osuisi...ja kyllähän niitä osumia riittää.

Miten kuolema vältetään

Jos tunnen
ihmisten seurassa kuoleman kolkuttavan
pyydän anteeksi ja sanon
"Täytyy tästä lähteä!"
"Mihin ihmeessä?" ne tahtoo tietää
En vastaa
Lähden vaan veke
pois porukasta
koska jotenkin
ne tajuu että jotain on pielessä
eikä ne tiedä mitä pitäis tehdä
niitä pelottaa semmonen äkkinäisyys
Miten karmeeta
istua vain perseellään
ja ne utelee
"Oletko kunnossa?"
"Voitaisko me antaa sulle jotain?"
"Tahdotko levätä hetken?"
Voi teitä jumalat! ihmiset!
kuka nyt tahtoo kuolla ihmisten parissa?!
Varsinkaan kun ne ei osaa tehdä asialle paskaakaan
Elokuviin - kuviin
minä kiidän
kun tunnen olevani kuolemaisillani
Tähän asti se on toiminut

Aale Tynni - Vuodenajat (1987)

2009-10-18T05:02:00.000-07:00

Aale Tynni on minulle tutumpi suomentajana, ja kyllähän tässäkin käy ilmi että sana on hallussa. Mutta jotenkin se sisältö jäi minun makuuni hieman triviaaliksi ja mitäänsanomattomaksi, ja se tapa kirjoittaa lyhyitä säkeitä, ei juuri henkäystä pitempiä, olivat jotenkin rasittavia katkonaisuudessaan.

Tynni namedroppaa urakalla viittauksia myytteihin ja kirjallisuuteen, mutta ei tätä lukijaa häiritsevästi, tunnistin kuitenkin melkein kaikki viitteet suoraan.

Etsin etäisyyksiä

Etsin etäisyyksiä, tarujen aikaa.
Kemties tarinat meille säilyttävät
sirusen alkutietoa, kadonnutta,
niinkuin mayain kirjat katosivat,
niinkuin paloivat
Aleksandrian kirjaston
seitsemänsataatuhatta kirjaa.

Tiesivätkö he kenties enemmän
jotka elivät mittaamattoman ajan:
tietäjävanhus Teiresias
joka tunsi molemmat, miehen ja naisen ilon,
joka sokaistuessansa oli saanut toisen näön,
näki tulevat kauhut, pystymättä estämään?
Tai poloinen Tithonos
joka jumalattaren lahjan tähden
eli vuosisatoja, kuoleman armoa rukoillen,
alati vanhempana ja pienempänä,
lopulta sirkkana muurin raossa valittaen?
Riittääkö mikään aika?

Uskoin aina: tietäminen on ilo.
Olisi koottava tiedon hohtavat sirut:
Ravennan mosaiikit
lasitetuista laatoista - jokainen niistä
yksinänsä on vailla merkitystä,
yhdessä ihana kuva.

Eeva Tikka - Lukittu kaivo (1989)

2009-10-10T04:00:00.000-07:00

Ei täysin satunnainen valinta, koska olenhan lukenut Eeva Tikan proosaa aiemmin...

Lukitussa kaivossa on myös tarinanomainen kaari; olin ärsyyntynyt alussa tyylistä joka tuntui siltä samalta läpitunkemattomalta kuvakudokselta joka minua monissa edellämainituissakin kokoelmissa ärsytti, ja tämänkertainen sanageneraattori oli kaikenlisäksi juuttunut joukkoon sanoja (mm. kaivo, aavikko) mutta liekö se ahkera toisto ja jatkuvuus vai mikä, mutta pitemmälle luettaessa aloin päästä paremmin sisälle tähän...ja aika ajoin mieleen tuli Leena Krohnin Tainaron, tämänkertainen kirjoittaja vain seikkailee unien Arabiassa.

Neuloja kirjassa on, mutta onko ne pakko säilyttää heinäsuovassa?

Jokin meissä odottaa,
on odottanut kauan.
Sillä aikaa joki on syntynyt
kuluttanut uomansa ja kuivunut
metsät nousseet ja hävinneet
ja meri muuttunut äänettömästi.

Mutta tähtiä me olemme katsoneet kuin lapset,
tähtiä olemme luulleet ikuisiksi
kunnes tietomme otti ikuiset tähdet meiltä pois
ja pani niiden elämälle rajat

   että ne olisivat niin kuin me
   maa ja taivas yhtä meidän kanssamme
   lyhyessä äärettömässä yhtenäisyydessä
   hetkeä ennen valojen sammumista.

Salvatore Quasimodo - Ja äkkiä on ilta

2009-10-04T05:08:00.000-07:00

Blogin ensimmäinen käännöskokoelma (kääntäjä on ilmeisesti Elli-Kaija Köngäs?) ja ensimmäinen kirja jonka runot on koottu useammasta lähteestä kirjailijan uran varrelta. Ja tällaiseksi valittiin sitten italialainen nobelisti vuodelta 1959 (tämä kokoelma julkaistiin 1962).

Mielenkiintoista oli huomata se uran kehitys jota ei aiemmin lukemissani kokoelmissa huomannut...alun esittelyessee kutsuu kehitystä sivullisesta osallistujaksi, muutostekijänä tottakai Toinen Maailmansota, ja on sanottava että minua kiinnostivat enemmän ne loppupuolen runot, alkupuoli oli sitä samaa oman navan tuijottelua mitä muutkin täällä ovat ihan kylliksi harrastaneet, eteerisiä luontokuvia yms., kääntymisestä maailman suuntaan voi jo kiinnostuakin. Ja lopun Sputnik-runo hymyilytti oivalluksellaan.
Käännöstyöstä en osaa sanoa mitään kun en ole alkukielisiä lukenut, saati sitä kuinka hyvin valinnat tähän kokoelmaan on tehty. Muutamasta homonymiasta jäin pohtimaan että onkohan tuo nyt tarkoitettu sitä vai tätä vai oliko alkukielisessäkin sama...

Mieleen tuli se olikosenyt Erno Paasilinnan kommentti, että taiteilijan pitää elää taiteilijan elämä...että pitäisiköhän laittaa suomalaisia runoilijoita enemmän rauhanturvaajiksi Afganistaniin, ja katsoa mitä se tekisi lyriikalle? Suurissa kriiseissä on vain se vika että ne inspiroivat myös valtavaan määrään huonoa taidetta...

Usein ranta

Usein ranta
säihkyy raskaista säteistä,
mehiläisten rikkikeot pääni päällä
keinuvat.

Mehiläisten aika: ja hunaja
on kurkussani
taas surinaa täynnä.
Korppi, puolipäivän aikaan, vaeltaa
harmailla hiekkakivillä.

Hilpeät tuulet: niille auringon hiljaisuus
opettaa kuolemaa, ja yö
soran sanoja,

menetetyn isänmaan.

Aki Luostarinen - Luonnostani (1978)

2009-10-03T06:08:00.000-07:00

Luostarisen kokoelma hymyilytti aika ajoin; tässä on aika paljon sellaista arkkityyppistä runopoika-materiaalia, ajoittain vihaista mutta ei kovinkaan paljoa...
Viehättävästi vastakohtaisuutta: toisaalta ajattomuutta (joku sanoisi "banaaliutta") ja toisaalta jos olisi pyydetty veikkaamaan kirjoitusvuotta niin 70-80-luvun vaihdetta olisin tarjonnut. Ja viehättävän suomalaisesti akateeminen kaupunkilainen inspiroituu maalaismaisemista...ja toisaalta aavistuksia Japanista.

Mukana on myös muutama ekskursio proosan puolelle (mitä minä luonnollisesti pidän hyvänä asiana), ja varsinaisen lyriikan puolelta löytyy myös joitain mainioita kappaleita. En minä riemusta hihku mutta olen minä huonompaakin lukenut.

Osallistujan ohjeet

Älä naura; joku voi luulla meitä
          tietämättömiksi vallitsevasta tilanteesta.

Älä itke: joku voi luulla meitä
          hysteerisiksi, pelkureiksi.

Älä hymyile: joku voi luulla meidän
          hymyilevän itselleen, loukkaantua.

Älä vaikene: joku voi luulla meitä
          systeemin kannatajiksi.

Älä puhu: joku voi luulla meitä
          kirjaviisaiksi, typeryksiksi.

Älä valvo: joku voi luulla meitä
          vakoojiksi.

Älä nuku: joku voi luulla meitä
          välinpitämättömiksi.

Sirkka Turkka - Kaunis hallitsija (1981)

2009-09-30T06:24:00.000-07:00

Mitä tästäkin pitäisi sanoa. Sarjoja joissa siellä täällä voi melkein huomata jotain, en oikein tiedä mitä kun lopulta se ajatus tuntuu katoavan noiden loputtomien avautumattomien kuvien taakse. Ajoittaista mainiota fraseerausta, erityisesti siinä neljännessä uskonnollisessa sarjassa (tai ehkä se olin vain minä) mutta suurin osa tästä jäi hämäräksi.

Etana puskee päin tuulta,
silkkinen vana ja seurakunta
leijuvat jo korkealla.
Ojanpenkalla kissa, kirjava kuin syksy,
sataa, myrskyää, sodat ovat matkalla,
seurakunta kaukana.
Havunneula kaivaa
sienen hattuun kehtonsa.
Kyllä Jumalan karitsa armahtaa,
pois ottaa seurakunnan synnin.
Mutta ennenkuin se ehtii tänne asti,
se on jo vanha mies.

Miksi puhumme kun puhumme rakkaudesta?

2009-09-26T03:42:00.000-07:00

Aika taas harjoittaa hieman yleistä pohdintaa, ja jatkaa hieman lauseita joita Lukupiirin puolella ja muualla on kirjoitettu...Tämä blogi miettii kahta (tai kolmea) toimintaa ja niihin liittyviä kysymyksiä. Nuo merkilliset toiminnat ovat runojen lukeminen (ja niiden kirjoittaminen) sekä niistä puhuminen.

Miksi lukea ja kirjoittaa runoutta? Mm. uskonnollisessa mystiikassa välitetään yleisesti kokemuksia jota ei voida esittää loogisesti etenevänä kielenä, ja tässä runous on usein toimivampi ilmaisumuoto. Sama toiminee myös ei-uskonnollisessa mystiikassa. Hyväksyn tämän runouden olemassaolon oikeutuksena.
Tällä oikeutuksella runous on kommunikaatiota kirjoittajan ja lukijan välillä (erikoistapauksissa nämä ovat sama henkilö), ja sellaisena sen tulee olla riittävän selkeätä. Kommunikaatio joka ei ole selkeää ei ansaitse vastaanottajaa.
Tuossa mielessä suhtaudun kielteisesti runouden laajamittaiseen tulkintaan; se saattaa olla tarpeen jos kirjoittaja ja lukija tulevat selkeästi eri kulttuuritaustasta tai aikakaudelta, mutta jos runous on henkilökohtaista kommunikaatiota niin tulkinnan tarve esittää vaatimuksen, että minun tulisi olla joku muu.
Tällöin annan sen jonkun muun lukea sen runon, pitäkää tunkkinne.

Luonnollisesti lukija voi poimia henkilökohtaisia merkityksiä myös sellaisista paikoista joihin runoilija ei ole sellaisia laittanut; tämä voi toteutua kuitenkin myös vaikkapa satunnaisgeneraattorin arpomasta sanamassasta tai muusta vastaavasta lähteestä.
Toisessa blogissani mainitsin, että minulla on tapana lukea lehtien horoskooppeja ja olen laatinut myös oman tähtikarttani. Ei sillä että uskon astrologiaan tai lehtihoroskooppien ennustuskykyyn, vaan koska ne toimivat satunnaisgeneraattorin tuottamina katalyytteinä itsen ja maailman tutkiskelussa. Samaa harrastusta suosittelen muillekin.

Jotkut tahot esittävät toivomuksia/vaatimuksia, että runoudesta pitäisi puhua enemmän ja kirjoittaa vaikkapa siellä Lukupiirin tai Hesarin kulttuurisivujen puolella.Toisaalta jotkut tahot, samat tai eri, paheksuvat sitä tapaa jolla runoudesta puhutaan mm. Hesarin kulttuurisivuilla ja usein suhtautuvat halveksivasti kriitikoihin ja (ammatti)kritiikkiin ilmiönä. Voiko runoudesta puhua? Jos voi, pitääkö siitä puhua? Jos pitää, pitääkö siitä puhua yksinomaan kunnioittavasti runopiirien omaa kieltä käyttäen?

Ammattinikin puolesta olen kiinnostunut luonnontieteiden popularisoinnista, siitä että miten niistä puhutaan ja voidaan puhua "vieraalla" kielellä jossa joudutaan luopumaan eksaktiuden vaatimuksesta, jargonista jne. Samoin minua ärsyttää mm. lakimiesten kapulakieli, ja talouspoliitikolle on turha talouspolitiikan kielellä perustella miksi jokin asia on oikein tai väärin, se on mahdotonta.
Saman "vieraan" kielen vaatimuksen esitän myös kulttuuripiireille; jos jostain puhutaan yleisesti niin siitä puhutaan tavalla joka ei tule miellyttämään. Sori vaan, se on tää maailma.
Niiden piirien ulkopuolisena siis minäkin kirjoittelen tänne miten minua huvittaa (harkitsin tämän tekstin esittämistä vuokaaviona, ja että kirjoittaessani noista runokirjoista jakaisin tähtiä yhdestä viiteen mutta jääköön nyt). Ja lupaan että jos tässä blogissa käytetään sanaa "mimesis" niin se on vittuilua.

Tuossa on Miten? ja Miksi?
Ne helpommat kysymykset ja vastaukset:
Kuka?: minä.
Milloin?: nyt.
Mitä?: enemmän tai vähemmän satunnaisesti valittuja runokirjoja.
Missä?: Käyttämissäni pääkaupunkiseudun kirjastoissa/kotonani/tässä blogissa.

Risto Ahti - Kukko tunkiolla (2002)

2009-09-26T03:39:00.000-07:00

Ja juuri kun aloin uhkaavasti alkaa suhtautua positiivisesti runouteen, Risto Ahti muistuttaa siitä mikä minua oikein ärsyttää.
Kukoista ja kanoista kehitellään yleisiä teemoja sarjassa, ja joitain ihan kiinnostavia ajatuksia on melkein esitetty, ja sitten hukutettu sanoihin, sanoihin, sanoihin ja lauseisiin jotka teoriassa ovat kai suomea mutta eivät tälle lukijalle merkitse yhtään mitään.
Sinänsä merkillisesti kokoelmasta tulee kuitenkin sellainen olo että kirjoittaja voisi olla mielenkiintoinen puhuja, keskustelija, kirjoittaja jossain muussa muodossa. Jossain joka ei anna mahdollisuutta itsetarkoitukselliseen kikkailuun ja avautumattomiin kuviin.

Viisas on vailla viisautta, älykäs vailla älyä

Mitä siis on tiedettävä?
Porkkanat ja herneet varastin, herneet kerjäsin.
Ja Rekolan itsenäiseksi maaksi julistin. Itse olin
kansalliskokous ja ulkoasianvaliokunta enkä ilman
jäniksenpassia ojaa ylittänyt.

Minut pakotettiin ensin kouluun, opetettiin lukemaan,
sitten pantiin verolle, että maksaisin koulupakkoni.
Ja kun kuljin ainoastaan metsiä ja maita ja lauloin
lauluja, jotka toisten suusta varastin, irtolaisuudesta
ja varkaudesta minut kiinniotettiin.

Nyt en uskalla maani rajaksi ihoani sanoa,
nyt en uskalla päätäni, en kynsieni kuita omikseni sanoa.

Tittamari Marttinen: Käärmesormus (2001)

2009-09-23T02:39:00.000-07:00

Tällä kertaa aletaan siirtyä tyyliin joka tälle lukijalle sopii paremmin, runokokoelmaan jossa on tarina. Kokoelman runot hahmottavat historiallisen tai kuvitteellisen henkilön, 1400-luvun Burgundissa eläneen naisen elämänkaarta ja runot on jaoteltu kolmeen sarjaan. Käytettyyn naiselliseen kolminaisuuteen (maiden, mother, crone) olen tosin törmännyt ihan kylliksi jo muualla, erityisesti englantilaiset tuntuvat olevan ihastuneet tähän...ja eksotisismilla on toki vahvat perinteet, joskin tropiikki tai antiikki ei ilmeisesti ole enää tarpeeksi kaukaisia kohteita, keskiajan Euroopasta on vielä herutettavaa.

Runot tasapainoilevat hyvin eksotiikan ja yleispätevän välillä, konkretiaa löytyy joskin se myös muuttuu sarjasta toiseen, alun neito on sokerileivoksia ja suudelmia, tyylistä mieleen tuli Raamatun Korkea Veisu, keskellä äiti pyykkiä ja verta ja lopun eukko (mikä on hyvä käännös englannin sanalle crone? Ja älkää tulko minulle tarjoamaan lenitaairistoutta ettei niitä ole olemassa) kylmää ja kiveä.

Ei sinänsä mitään mitä en olisi aiemmin nähnyt muualla mutta toisaalta jos kokoelman teema on syklisyys niin sitä tuskin on haettukaan. Ja joka tapauksessa mainiosti toteutettu. Tää blogaaja tykkäsi.

Äitiys on sitä siunatumpi
mitä enemmän syntyy lapsia
ja väsymys sitä suurempi nautinto.
Ylistetty olkoon kuumehorkka!
Paheksuen kuiskitaan noista pettureista
jotka irtautuvat miehestään kesken leikin,
tai nielevät myrkky-yrttejä
häätääkseen sisältään raajojen aiheet.
Heidänkin pelollaan on kasvot,
niiden kuvajainen häälyy häpeän lammikossa.
Ei löydy äitejä joessa ajelehtiville pienokaisille,
napanuorat vain kieppuvat
kuoleman vedessä kuin leijan nyörit.

Tähyän aikaan, jona villiaasit kantavat lapset kohduissaan
ja äidit kieräyttävät heidät kypsinä syliinsä.
Pöllöt valvovat ja rauhoittelevat kirkuvia pienokaisia,
äidit nousevat kunhan ovat tarpeekseen levänneet.
Upotan vaatteet saippuaveteen
ja nostan ne pihalle höyryämään.
Puhaltelen lapsen kuumeista otsaa,
paloittelen väsymättä kurpitsaa,
sytytän kynttilät yön koristeeksi.

Niin, lopussa olleen kiitos-sivun kohdalla sitten tajusin "ai tää on se Tittamari" jonka miehen kirjoja olen lukenut useammankin...

Uuno Kailas: Paljain jaloin (1928)

2009-09-20T23:03:00.000-07:00

No niin. Saa kutsua vanhanaikaiseksi, mutta mitta ja riimit ovat minusta piristäviä, ne tuovat tekstiin ryhtiä ja rytmiä.
Tätä Kailaan "nostit laaker-seppeleen helo-otsalles / se Parnassoksen rinteiltä taitettu on" henkeä voisi parodioidakin jos se liiallisen helppouden vuoksi ei olisi tylsää...hakematta mieleen tulee kuitenkin Maurice Vellekoop, ei ole varmaan Kailasta lukenut mutta on näistä tyylivalinnoista enemmänkin tarinoinut...
Kovin ollaan kuolema-pakkomielteisiä tässä, ja paikka paikoin lipsutaan banaalin ja triviaalin puolille mutta on niitä osumiakin. Ja tämä blogi avoimesti tuntee sielujen sympatiaa itseironisia ulkopuolisia tarkkailijoita kohtaan, joihin Kailaskin kuuluu.

Kun olin kuollut

Kun olin kuollut,
kun olin tuhkaa hiven
vaskiuurnassa, alla
mullan ja mustan kiven,

ah, oli autuas
levätäkseni silloin!
Suuria tähtiä kohti
loin minä silmäni illoin.

Multa ylläni
hauraana, harson lailla.
Näin avaruuden katseen
salaisuuksia vailla.

Kerran, maan päällä,
illassa himertävässä
soi rakas, tuttu ääni:
-Katso, hän nukkuu tässä.

-Hauta on hoitamaton.
-Niin on. Hän oli köyhä.
-Eikö hän ollut myöskin
mieleltä...noin - vähän löyhä?

-Houkkio, originelli,
onneton ihminen perin.
Yöt joi - itsensä otti
hengiltä vähin erin.

Lauluja kirjoitti tosin -
ne nyt olivat niitä - -
-Tunsitko hyvinkin? -Hiukan.
Suurtapa iloa siitä...

Kuuntelin. Enkä
tuntenut tuskaa mitään.
Silmäni luonut olin
auringonnousuhun, itään.

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet (1977)

2009-09-20T03:50:00.000-07:00

Hmm. Alkumetreillä olen jo pakotettu ihmettelemään mitä järkeä tässä kaikessa on. Miksi kukaan viitsii lukea runoja?

Ihmettelen sitä että runoja pitäisi jotenkin valtavasti "tulkita", jos niin haluan tehdä niin yhtä hyvin voisin vaikka täyttää sanaristikkoa. Miksi hyppiminen kielestä toiseen, epämääräiset viittaukset kirjekuoriin jotka ovat sinisiä kuin Assisin taivas tms. Ihan kiva että Manner on ilmeisesti kiertänyt maalimmaa, mutta siitä tulee vain itsetehostuksen olo...
Samoin kuin niistä lukuisista jutuista hauraasta valosta yms. Itse aika ajoin syyllistyn kiertelyyn ja loputtomien takaporttien rakenteluun, sama olo tulee tässä: runoilija on tiätsä niinku kauhean herkkä ja syvällinen ja se näkee sen hauraan valon jota muut ei näe. Vastuu on siirretty lukijalle, mutta silloin voisi yhtä hyvin etsiä mieltä rorschach-kuvista tai satunnaisgeneraattorien arpomasta tekstistä.
Kun poliitikot tai konsultit syöttävät loputtomia ympäripyöreyksiä niin se on jotenkin paha asia, kun samaa tekevät runoilijat niin se on hyvä...?
Hyvä proosa on avointa ja rehellistä silloinkin kun se on monitasoista, tästä seuraa se, että runous on huonoa proosaa.

Tuo on enemmän siitä mikä minua yleisesti häiritsee runoudessa, mutta tämä Mannerin kokoelma tuo hyvin nuo tekijät esille. Eipä silti että kokemus olisi läpeensä negatiivinen: ne sarjojen alkusivuilla olevat fragmentit olivat viehättäviä, "Nada" hymyilytti (joskin henkilökohtaisista syistä) ja "Unet kahlaavat vitkaan" oli mainio:

Unet kahlaavat vitkaan jokea ylös.
Ne tuovat pirttiin unen ruokaa,
pietaryrttiä ja suolaheinää,
suden jäljen ja ammutun kurjen huudon
ja kirjeen joka on kirjoitettu jodilla.

Ne tahtovat minut mukaansa
sinne missä painovoima on kuollut,
missä varjo on loistoton, hukutettu kuin nainen,
sinne missä on pimeys ja valtakunta.

Projektikuvaus, eli mistä tässä oikein on kyse?

2009-09-20T03:37:00.000-07:00

Kirsi-tädin lukupiirissä tuli puheeksi runous, ja siitä inspiroituneena minä, joka olen vakaa proosan kannattaja, päätin antaa tuolle väitetylle kuningaslajille mahdollisuuden.

Tämä on siis projekti jonka sisäiset prosessit ovat seuraavat:
1. Otan runokokoelman (ensimmäiset on valittu puolisatunnaisesti kirjastosta, mutta jatkossa voin ottaa vinkkejä vastaan). Tullen suosimaan suomenkielistä runoutta mutta muukin on mahdollista.

2. Luen sen. Tai ainakin yritän.

3. Kirjoitan tänne mitä mieltä siitä olin.

Mahdollinen neljäs prosessi on ulkoistettu muille toimitsijoille, se suoritetaan napsauttamalla kommentti-linkkiä tuolla viestin lopussa.