28.11.17

Frans Emil Sillanpää - Hurskas kurjuus


Joskus vuosia sitten eräällä nettifoorumilla keskusteltiin vähiten lukemaan houkuttelevista kirjojen nimistä, ja arvoisan nobelistimme F.E.Sillanpään tuotannosta nousi useampikin ehdokas: omiin inhokkeihini kuuluivat sellaiset epämääräisyydet kuin Poika eli elämäänsä, mutta Hurskas kurjuus oli yleisesti suositumpi/kammotumpi. Ja myönnetään, ilman klassikkomainetta ja esim. paikkaa Ylen Kirjojen Suomi -listalla (vuoden 1919 edustajana) tuolla nimellä varustettu kirja jäisi varmaan monelta lukematta...jonkun Viikatteen tai Palefacen levynkantena voisi vielä mennäkin, onhan nimi äänteellisesti viehättävä, painollisten tavujen urahdukset ja painottomien sihahdukset.


Kun aloin tätä kirjaa lukea, olin juuri aiemmin lukenut Stig Dagermanin novellikokoelman ja sieltä luonnehdinnan journalismista: taito tulla myöhässä niin varhain kuin mahdollista.
Samoihin aikoihin sosiaalisessa mediassa näkyi keskustelu toimittajasta jolla oli juuri ollut viikon kokeilu jossa "selvittiin vähin varoin", viikon aikana ruokamenoihin käytettiin vain 50 euroa, ja huomioitiin että vaikka tuo olisikin tehty kunnolla (eikä esim. pummaamalla aterioita työpaikalta ja tutuilta) niin ei siinä silti vähävaraisuudesta voi selvitä mitään, toimittaja ei pysty simuloimaan köyhyyttä ainakaan viikossa, ei vuodessakaan.
Sillanpään voi sanoa tulleen tässä myöhässä kun kuvasi vuoden 1918 tapahtumia vuonna 1919, mutta ainakin mittakaava on oikea, prologissa teloitettava Toivolan Juha on jo kuusikymppinen ja varsinaisessa kirjassa käydään läpi elämäntarinaansa, kaikki kuusi vuosikymmentä.

Hieman tuntuu riitasoinnulta, mutta tarpeelliselta, satavuotiaan Suomen hehkutuksen keskellä lukea kirjaa joka alkaa vuonna 1857, kun satakuntalaiselle Nikkilän rappiotilalle syntyy Johan-poika. Äitinsä, piika joka on nainut leski-isännän, ei oikein paikkaansa emäntänä tai elämässä löydä ja samoja ongelmia on Jussillakin. Kun nälkävuosina tila menee velkoihin ja isä kuolee, on edessä maantielle lähtö: äidin veli on vävynä toisaalla varakkaalla Tuorilan tilalla, ja vaikka äitikin pian kuolee niin Jussi päätyy enonsa luo, ei oikein rengiksi eikä oikein miksikään muuksikaan.
Aikanaan tulee sieltäkin lähtö, Tuorilan Jussista tulee Toivolan Jussi, metsätyömies ja myöhemmin renki. Jotenkin aina outona, jotenkin siedettynä muttei pidettynä tai toivottuna, elämänreunan murusilla elävänä ja ajelehtivana.
Vaimokin löytyy saman talon piiasta kun lapsikin on jo tulossa (ei Juhan mutta sitähän ei hän tiennyt), torppa laitetaan ja se menestyykin ihan kohtalaisesti, lapsia tulee muutama lisää ja kylällä nimi on muuttunut Toivolan Janneksi, mutta kyllä se taas Juhaksi palaa:

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria kertakaikkisia romahduksia, niinkuin kehittyneemmiissä oloissa. Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä, jotka siirtävät elämän menoa ikäänkuin astimelta toiselle. Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan, vaan jatketaan uudella tasolla. Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan, eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta, kuin että se on elettävä.

Huonompaan suuntaan mennään, lapsia kuolee ja vaimo, ja samalla täytyy luopua torpan maistakin, mäkitupalaiseksi voi Juha sentään jäädä. Sitten tulee työväenaate, josta Juhakin innostuu, kehittyen aiheen äänekkääksi tukijaksi mutta muotoillen siitä kuitenkin omanlaista aatetta josta eivät muu työväenliikkeen väki kovin suuresti pidä. Ja niin, lopulta tulee alkuvuosi 1918 ja sota, millä nimellä sitä kukin nimittää (joulukuu 1917 menee vähillä huomioilla, laajemman valtakunnan asiat eivät juuri Juhan kaltaisten elämiä hetkauta). Punakaartiin Juhakin kuuluu ja kun lopulta rintama murtuu niin syyte tulee erään isäntämiehen murhasta (tätäkään ei Juha tehnyt mutta mitäs väliä sillä on) ja syytettä seuraa pikainen teloitus. Niin päättyi tämäkin elämä.

Ilmeisesti tästä kirjasta eivät juuri pitäneet punaiset eivätkä valkoiset. Elämän kuvaus ei sopinut oikein ainakaan silloiseen työväenkamppailuun, köyhyyttä ja kamppailua ei ylevöitetä ja Juha oli ajautuva rassukka ja yhtä lailla vertaistensa hyväksikäyttämä. Tässä kuitenkin tulee esiin varsin hyvin köyhyyden ongelma, jos elämästä ei ole saanut kunnollista otetta alusta alkaen niin tilannetta on hyvin vaikea muuttaa, sisäinen sankari ei ihan vaan itseään niskasta kiinni ottamalla toteuta unelmiaan joille vain taivas on rajana. Elämä alkaa epävarmana ja epävarmuus ei koskaan katoa, mikä tahansa pienikin tapahtuma voi hajottaa hauraan tasapainon...
Tämä tulee ilmi ihan jo siinä kuinka päähenkilön nimikään ei pysy samana, yhteisö määrittää kulloinkin käytetyn nimen olosuhteiden ja yhteiskunnallisen aseman mukaan.

Sillanpään sympatiat ovat selvästi köyhän puolella, ja Toivolan Juha on luettavissa jopa jonkinlaisena Kristus-hahmona kurjemmissa, kärsivimmissä ja nöyrimmissä muodoissaan ('Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle', Matt. 25:40), vailla glorifikaatiota, romantisointia tai käytettävyyttä poliittisten liikkeiden esikuvana. Kristus-hahmo kuitenkin, kirjan alun maininnasta Juhan esi-isien yhteyksistä isoimpiinkin taloihin kuin olisi Daavidin huonetta ja sukua lopun kuolemaan toisten syntien tähden.
Tästä syystä en lukenutkaan kirjaa ihan vain kurjuudessa rypemisenä tai yhteiskunnallisena pamflettina, tiukasti rajattu fokus yhteen elämään varsin rajallisella alueella ja elinympäristössä ja tapahtumien laajemman historiallisen kontekstin näkyminen vain epämääräisinä kaikuina taustalla tekee tästä universaalimman kirjan ihmisestä ja maailmasta yleensä (loppupuoli toi mieleen ne teemat jotka myöhemmin Flannery O'Connor teki omikseen, mikä epäilemättä väritti lukemistani).

 
Miksi tämä on sitten Ylen Kirjojen Suomi -projektissa vuoden 1919 edustajana, kun melkein koko kirja sijoittuu aikaan ennen itsenäisyyttä ja loputkin vuoteen 1918?
Sillanpää osoittaa kirjallaan, että nykyhetkeen johtaa menneisyyden juuret, jotka ovat usein varsin vaikeasti havaittavia mutta tavattoman pitkiä. Itsenäinen Suomi ei sinkoutunut esiin valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen otsasta, eikä historia noin vain näppärästi pyyhkiydy pois niin että voidaan aloittaa nollapisteestä, menneisyyden taakkoja on kannettavana ja niistä tiliä tehtävänä jo heti alussa. 

6 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Nämä 101 kirjaa -projektin viimeiset kirjat kiinnostavat juuri historiallisuudellaan. On hyvä, että kirjoissa edetään itsenäisyyspäivää lähetessä alkuvuosiin eikä toisinpäin. Herää kysymys, mistä on tultu.

Olen lukenut tämän, tämänkin, nuorena, jolloin en vielä osannut nähdä isoa kokonaisuutta siinä mitassa (vähän sekin), miten sen näen tänä päivänä. Taas herää kysymys, miksi historiaa opetetaan kouluissa edelleen niin vähän.

hdcanis kirjoitti...

Kirjojen järjestys on tosiaan hyvä, kun tämä ulottuu vielä kauemmas menneisyyteen niin se ei olisi sama siellä ihan sarjan alussa.

Historiassakin taitaa olla niin että oma harrastuneisuus kuitenkin on olennainen osa, eli jos haluaa oikeasti osata niin pitää itse etsiä, koulu voi tarjota korkeintaan peruslinjat ja välineet joilla sitten saa niitä omaa kerättyä aineistoa oikeille paikoilleen ja oikeaan mittakaavaan (ainakin toivottavasti).
Joistain historiaan liittyvistä jutuista joihin olen itse tutustunut myöhemmin olen sittemmin vilkaissut että mitäs näistä aiheista koulussa on opetettu ja useimmiten närkästynyt että jos on jotain niin hyvin yksinkertaistettua, siinä määrin että väärätkin mielikuvat ovat yleisiä...mutta onhan koulussakin rajansa kuinka paljon ja kuinka syvälle voidaan missään mennä. Kannattaa itse lukea myös vanhoja kirjoja jos haluaa tutustua historiaan...

Marjatta Mentula kirjoitti...

Noinhan se on, mutta innostus olisi hyvä saada koulussa.
Kukaan opettajistani ei aloittanut ihmisen ilmestymisestä maapallolle ja selittänyt miten lyhyt meidän nykyinen historiallinen aikamme on ja miten lyhyt siinä tekniikan aika. Minusta tuntui koululaisena, että historia on yksittäisiä tapahtumia, jotka eivät liity mitenkään toisiinsa. Piti vain opetella ulkoa asioita. Menetin monta vuotta kunnes itse vasta nuorena aikuisena hoksasin asioita. Kai ne nykyopettajat osaavat paremmin herättää kiinnostusta, ja maailma on television ja matkustelun ansioista todellisempi.

Margit kirjoitti...

En ole koskaan tullut ajatelleeksi Toivolan Juhaa Kristus-hahmona. Mielenkiintoinen näkökulma.

Jorma Jormito kirjoitti...

Mukavaa, kun kirjoitat myös suomalaisesta kirjallisuudesta. Kirja kuului nuoruuden lukujärkytyksiin: se oli jotenkin syvästi biologinen ja yhteiskunnallinen. Tuo Kristus-vertaus on myös hyvin osuva. Se verinen, reikäinen villasukka on kuin Jeesuksen vaippa, josta heitettiin arpaa. Tuo herkkä kuva Kristuksen kärsimystien äärellä istuu myös hyvin tähän kirjoitukseen.

hdcanis kirjoitti...

Tämä oli tosiaan yhteiskunnallisesti ja muutenkin kovin suorasukainen, vaikka poliittisiin osapuoliin lopulta pidetäänkin etäisyyttä...vaikea sanoa miten tähän olisi reagoinut nuorempana, olisiko tämä ollut liiankin karu.

Minulla on ollut varsin mainioita historianopettajia joiden kiinnostukset olivat enemmän muualla kuin vuosilukujen ja muun nippelitiedon pänttäämisessä, ja tietysti ala-asteikäisenä oli jo lueskellut kaikenlaista muutakin joka antoi jo pohjaa, ihan Koiramäestä lähtien, ja näitä torppari- ja mäkitupalaisjuttuja yms muistan kyllä koulusta (vuoden 1918 sota sen sijaan taisi jäädä kokonaan opettamatta, ja joskus aiemmin on tullut mainittua että ensimmäinen maailmansota muutenkin oli kouluhistoriassa aika sivuutettu, eli kyllä niitä aukkoja oli...)