30.4.16

Huhtikuun luetut

Leonid Andrejev - Seitsemän hirtetyn tarina
Hulbert Footner - Turkiskuninkaan perintö
Mati Unt - Hyvää yötä, rakkaat vainajat
Michael Moorcock - The Chronicles of Castle Brass
Pawel Huelle - Kuka olet, David Weiser?
Eugenie Winther - Vekkulituvan pikku emännät

Alexis de Tocqueville - Demokratia Amerikassa
Daniel Marzona - Minimalist Art

Kuukausista julmin on taas paketissa, vappu velloo ulkopuolella vaikka itse en niin juhlikaan (en ole opiskelija enkä kommunisti). Ja kirjoja on muutama tullut luettua, vaikkei mitenkään valtavasti (Tocquevillen olin lukenut pääasiassa edellisen parin kuun aikana, jotkut noista muista olivat varsin nopealukuisia).
 Parastaikaa kesken on kolme kirjaa (joista kaksi on tosin sellaista ei-fiktiota josta tuskin bloggaan, kolmannesta sitten varmaan joskus), ja hyllyssä olisi tietysti kaikenlaista odottamassa...kohtahan pitää aloittaa varmaan se kesäkuun klassikkohaasteenkin kirja.




mies nainen muu
englanti 73 67 1 141
suomi 42 35
77
japani 29 8
37
ranska 26 8 2 36
italia 27

27
saksa 25 2
27
ruotsi 17 6
23
venäjä 15 1 1 17
tsekki 11

11
norja 9 1
10
espanja 7
1 8
puola 3 3
6
unkari 4
1 5
viro 4

4
tanska 4

4
arabia 3
1 4
islanti 1
2 3
portugali 1 2
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2

2
slovenia 1
1 2
kiina 1 1
2
slovakia 2

2
hollanti 1 1
2
iiri

1 1
turkki 1

1
latina
1
1
kreikka 1

1
albania 1

1
urdu 1

1

312 136 14 462

--------------------------------------
FB-kanavalla ajateltuja:

"Olen tainnut joskus runouden ja puppugeneraattorin yhteydestä, tässä sitä on: http://www.yostaja.fi/runorobotti
Jos tiellesi osuu kaipuu
on graniitti kartta,
joka johdattaa aarteelle."

"Kas, en ollutkaan tiennyt että olen lukenut Eeva Joenpellon kirjoja. http://www.tammi.fi/…/viisikko-on-seikkaillut-suomeksi-jo-…/"

"Vaikka Princeä olenkin kuunnellut enemmän, omalla tavallaan enemmän hätkähdytti samanikäisen Richard Lyonsin kuolema: http://pitchfork.com/…/64974-negativlands-richard-lyons-de…/
Kysymystä erään kirjaimen ja erään numeron käytöstä taideilmaisussa on kuitenkin tullut sivuttua jopa blogissa (kommenteissa mutta kuitenkin): http://hdcanis.blogspot.fi/…/juha-siro-satakieli-ja-viittau…"

"Jo jonkin aikaa on käynyt mielessä että Urheilulehti on ehkä Suomen paras kulttuurilehti, ihan sellaisen satunnaisenkin penkkiurheilijan silmin joka ei päivälehtien urheilusivuja ole ikinä oikein viitsinyt lukea.
Yksi lehden ansioista on että se ei epäröi myös pöllyttää omia silloin kun siihen on aihetta: jos mäkihyppy rämpii suossa tai miesten jalkapallojoukkue häviää otteluita joita sen kuuluisi kaiken järjen mukaan voittaa niin onhan se ääneen sanottava ja ehkä myös pohdittava miksi (viikottain ilmestyvän lehden artikkeleihin saa vähän enemmän sisältöä kuin päivälehtiin, vaikka sellaisia esseitä joita julkaistaisiin tyypillisesti neljä kertaa vuodessa ilmestyvissä kirjallisuuslehdissä ei ehkä löydykään). Saa ja pitää olla negatiivinen eikä selitellä parhain päin asioita jotka ovat huonosti, koska se on journalistin tehtävä.
Samoin menestyksen hetkissäkin voidaan kiinnittää huomiota myös pitkän tähtäimen tapahtumiin ja linjoihin, arvoida onko kyseessä onnekas poikkeus, pitkän linjan laaja-alaisen menestyksen ensihetki vai viimeinen leimahdus ennen romahdusta.
(Ja tyylillisestä harkitusta räväkkyydestä huolimatta mukana on yleensä sen verran substanssia että clickbait ei ole itsetarkoituksellista).
Tietysti urheilussa tuollainen journalismi on helpompaa koska niin paljon perustuu mitattaviin ja vertailtaviin suureisiin. Mutta silti, jos muillakin aloilla sellaisia ajoittain tulee vastaan niin voisiko niitä vaikka vähän katsoa ja harkita mitä ne tarkoittavat?
Tämä tuli mieleen kun luin J.P.Koskisen bloggauksen: miksi yksityishenkilöiden blogit käsittelevät aihetta jonka pitäisi näkyä Parnassossa? https://jpkoskinen.wordpress.com/…/onko-kirja-uhanalainen-…/
(ja http://www.urheilulehti.fi/ vaikka luenkin lehteä paperisena kirjastossa)"

27.4.16

Freebird Games - To the Moon & A Bird Story

Tietokonepelejä joita olen pelannut parina viime päivänä.

Freebird Gamesin (kanadalainen indiefirma jonka pääjehu on Kan Gao) näitä kahta peliä on kehuttu varsin paljon tarinasta ja tunnelmasta, joten kiinnostuneena kokeilin. Kumpikaan peli ei ole pitkä, To the Moon meni muutamassa tunnissa ja A Bird Story kesti reilun tunnin, ja visuaalisesti niissä on paljon samaa, kumpikin on tehty RPG Makerilla (siinä määrin samaa että ei ehkä ollut hyvä idea pelata ABS heti seuraavana päivänä), suht näppärästi ohjautuvaa pikseligrafiikkaa maalattuihin taustoihin yhdistettynä.



To the Moon on scifistinen tarina jossa muisto- ja mielenmuokkausteknologialla varustetut tohtorit pyrkivät toteuttamaan kuolevan mielen viimeisen toiveen: jostain syystä, olematta varma miksi, hän haluaa matkustaa kuuhun. Tohtorit kulkevat sitten takaperin miehen muistoissa pyrkimyksenä päästä varhaislapsuuteen jossa istutetaan mielihalu ryhtyä NASAn astronautiksi, jolloin myöhemmät muistot muokkautuvat sisältämään uuden ammatin ja kuumatkan. No, tarinassa tulee sitten tvistejä kun selvitetään mistä tässä kuu-jutussa (ja origamikaneissa ja muissa hämäryyksissä) onkaan kyse...
Peli on varsin filmimäinen, jonkin verran pelillisiä ominaisuuksia on mukana point-and-click-hengessä kun etsitään kustakin ympäristöstä muistiviitteitä yms mutta aika kädestä pitäen pelaajaa talutetaan eteenpäin. Mutta olihan tämä kiehtova tarina mainiolla toteutuksella.

A Bird Story taas oli suoraviivaisempi tarina yksinäisestä pojasta joka löytää loukkaantuneen linnun ja hoitaa sen kuntoon...joillekin tämä on ollut kovin tunteikas juttu, minulle turhan suoraviivainen ja ilmeisen sentimentaalinen ja kun mekaniikkakin oli vielä riisutumpaa (käytännössä kyseessä on animaatiofilmi joissa joissain kohdissa vähän liikutellaan itse päähenkilöä maisemassa ja klikkaillaan jotain juttuja) niin en tästä kauheasti vaikuttunut (mutta kokeilkoot itse ketkä tahtovat, toteutus sinänsä on ihan tyylikäs ja varmaan se mitä haetaan on saavutettu).

Olen aiemmin jo maininnut että narratiivisuus tietokonepeleissä on minusta hyvin kiinnostava aihe, ja näissä kahdessa pelissä arvostan että kun tarinavetoisuus on nostettu keskiöön niin se todellakin on keskiössä, eikä yritetä laittaa liikaa pelillistettyjä suoritushaasteita mukaan.
Mutta. Vaikka To the Moonin tarinasta pidinkin ja toteutus sinänsä oli tehty pieteetillä, saattaa ylläolevasta huomata että en kuitenkaan ole ihan valtavan innoissani näistä.

Videopelipiireissä on näkynyt keskustelua ja halukkuutta tulla tunnustetuksi myös taidelajina siinä missä kirjallisuus ja elokuvat, ja erityisesti indiepuolella onkin nähty monia esimerkkejä peleistä jotka venyttävät kovasti pelin käsitettä.Siihen keskusteluun nämäkin pelit asettuvat, mutta samalla ainakin minusta osoittavat suunnan joka on taiteellinen umpikuja.
Nämä pelit muistuttavat lähinnä animaatiofilmejä joissa on klikkailtavaa, ja vaikka ne olisivatkin ihan ansiokkaita filmejä niin ne yrittävät hakea uskottavuutta kopioimalla toisen taidelajin ratkaisuja sen sijaan että yrittäisivät kehittää sellaisia itse: ne johdattavat lineaarisen tarinan läpi (myös To the Moon on lineaarinen, vaikka siinä aikamatkaillaankin) mikä ei minusta vastaa sitä mitä pelien narratiivisuus voi olla.

Bloggaamistani peleistä pidän yhä onnistuneempina ja kiinnostavampina tapauksia Traumaa ja Dear Estheriä. Jälkimmäinen ei lopulta tarjoa sen enempää vaikutusmahdollisuuksia kokonaisuuteen kuin nämä Freebird Gamesin pelit, ei myöskään Trauma jos haluaa pelata sen "läpi", mutta kummassakin näissä lineaarinen tarina (joka molemmissa kyllä löytyy) on aika taka-alalla ja ne tarjoavat lukukokemuksensa hyvin fragmenttisesti, yksityiskohdilla, tekstinpätkillä, kuvilla ja paikoilla jotka saattavat liittyä yhteen tai ei, mutta lopulta kokonaisuus syntyy pelaajan ja pelin yhteisvaikutuksessa, ei itse pelissä. Pelit tapaavat vaatia suurempaa aktiivisuutta osallistujalta kuin kirjat tai elokuvat, joten pelaajien kykyä käsitellä myös huomattavasti epätäydellisempää narraatiota ei pidä aliarvioida.

Jos (video)pelit ovat taidetta, niin väitän että taidelajina lähimpiä vertailukohtia eivät ole kirjallisuus tai elokuva, vaan ennemminkin tanssi, teatteri yms. Teoksena on ennen kaikkea esitys, pelaamisen kokemus, eikä niinkään itse peli irrallaan pelaajasta katsottuna: pelin merkitys on siinä kuinka se kykenee vuorovaikutukseen pelaajan kanssa.
Vaikka toki kirjallisuudessa ja elokuvissakin vastaanoton merkitys on tärkeä, taidearvostelma ei voi olla täysin objektiivinen vaan sisältää aina jonkin verran subjektiivisuutta, niin peleissä tämä on korostunut, teoksen ja kokijan raja on hämärtyneempi.

Tämän huomioinnissa nämä Freebird Gamesin pelit epäonnistuvat. Mutta ne onnistuvat olemaan ihan sympaattisia filmejä joita aika ajoin klikkaillaan eli sopii niitä silti vilkaista.

24.4.16

Eugenie Winther - Vekkulituvan pikku emännät

 

Okei, nyt ollaan kirjoissa joita ei ehkä tulisi luettua jos en olisi itseäni sitä erikseen haastanut lukemaan, eli Lasten toivekirjastosta norjalaisen Eugenie Wintherin teos (suomennos Laila Järvinen), sarjassa näköjään kolmas teos (LTK:ssa on aiemmin ilmestynyt Vekkulit ja Vekkulit ulkomailla).

Vekkulit ovat kaksoistytöt Maija ja Titten, jotka tässä kirjassa täyttävät 12 vuotta, ja asuvat jossain Norjan pikkukaupungissa (varsin hyvin toimeentulevassa perheessä, mutta tuttavissa on muitakin).
Ja, no, vaikea sanoa miten olisin tähän suhtautunut alle kymmenvuotiaana mutta aikuiselle lukijalle tämä ei ole kovinkaan kestävä kirja...kirja etenee episodimaisesti keväästä syksyyn, ja monessa episodissa on joku isompi ongelma tai hankala tilanne joka sitten raukeaa sillai melkein ohimennen (ensimmäisessä luvussa vanhemmat ovat matkalla ja Onnelan talossa lapsia valvoo neiti Mörk, joka on tavattoman tyly ja ankara...kunnes ei sitten enää olekaan. Tjaah.)

No, lastenkirjoissa on silti usein taustalla kiinnostavaa ajankuvaa, niin tässäkin: kirjat on näköjään julkaistu alunperin 20-luvun lopulla ja tässäkin on siis tietysti juttuja, tapahtumia ja asenteita joita ei nykylastenkirjaan varmastikaan kelpuutettaisi, vaikka toki myös reipasta aktiivisuutta ja hyvän tekemistä.
No, tulipahan luettua.

20.4.16

Pawel Huelle - Kuka olet, David Weiser?



Kirja alkaa poliisikuulustelulla. David Weiser ja Elka ovat viimeisen räjäytyksen yhteydessä kadonneet jäljettömiin, ja kuultavina ovat kertoja ja kaksi muuta 11-12-vuotiasta poikaa, jotka kertovat nähneensä Davidin ja Elkan vielä räjäytyksen jälkeen mutta tätä arvellaan valehteluksi...(myöhemmin Elka löytyy hengissä mutta päänsä kolauttaneena, ja sanoo ettei muista mitään).

Pawel Huellen esikoisromaani Weiser Dawidek (suom. Kirsti Siraste) sijoittuu pääosin 50-luvun Gdanskiin, Puolaan, kesään joka on painostavan kuuma ja kuiva, ja kun jostain syystä tapahtunut kalojen joukkokuolema on kasannut massoittain kuolleita eläimiä rannalle, uimaankaan ei voi mennä. Joukko koulupoikia kuluttaa kesälomaansa, ja muutaman kerran tielle osuu David Weiser, ikätoveri joka pysyttelee yleensä omissa oloissaan ja jota pidetään yleisesti outona, ja jostain syystä tämän toveriksi lyöttäytynyt tyttö Elka. Ja kun pojat sitten tutustuvat paremmin Davidiin (siinä määrin kun tämä sallii), paljastuukin tämä vieläkin oudommaksi...

-Käy eespäin, maailman nuoriso, nyt veljellinen laulumme raikuu! Ja me marssimme tasaista tasaisemmin, hymyilimme ja lauloimme kaikkien ympärillä olevien lailla, ja tiesimme, että ne oppilaat, jotka olivat jääneet tulematta ilon, nuoruuden ja yleisen innostuksen juhlaan, saisivat huomispäivänä, tai viimeistään kahden päivän päästä, vieraakseen M:skin, joka kysyisi heidän vanhemmiltaan, mitä oli tapahtunut, oliko poissaolon syynä vakava sairaus, ja mitä hän voisi tehdä, että oppilas olisi vuoden päästä terve ja terhakka. Edellisvuonna vain yksi koulumme oppilas oli jäänyt pois vappukulkueesta. Weiser. Kumma kyllä M:ski ei silti ollut mennyt hänen kotiinsa kysymään ukilta, miksi lapsenlapsi ei ollut marssinut kulkueessa. Silloin olimme sivuuttaneet seikan huomiotta, mutta nyt, kuulusteluvuoroni lähestyessä ajattelin, että se oli hyvin tärkeä.

Kirja sekoittaa useita aikatasoja, kuulustelu seuraa koko kirjan ajan mukana, samalla kun palataan niihin kesän tapahtumiin jotka siihen johtivat, ja ajoittain myös siihen nykyhetkeen jossa kertoja kirjoittaa näitä muistojaan ja yrittää nykyhetkessäkin selvittää mistä tässä David Weiserissä oikein oli kysymys...

Ja kirjan yleissävy oli, no, kummallinen. Mieleen tuli joitain aiemmin luettuja nuoruuteen sijoittuvia kirjoja kuten Grassin Kissa ja hiiri, tai Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, tai Kingin Se. Kesän kuuma, apokalyptinen tunnelma ja tapahtumien merkillisyys luo hieman kauhuun vivahtavaa sävyä ilman että sinne kuitenkaan oikeasti mennään, mutta hieman rationaalinen maailmanjärjestys horjuu (ja sisäkkäisissä fragmenttisissa tarinoissa on ehkä yhteyksiä goottilaisen kirjallisuuden suuntaan vaikka sinnekään ei varsinaista selvää yhteyttä oteta).
Ja tietysti tämä on myös otos Puolan elämää 50-luvulla ja vähän myöhemminkin Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen. Olin tämän kirjan saanut suositelluksi kun LibraryThingissa etsin itä-keski-eurooppalaista kirjallisuutta ja hyvä että sain koska tämä oli vallan mainio teos.

17.4.16

Michael Moorcock - The Chronicles of Castle Brass



Sitten vähän spefiä, luin Michael Moorcockin myöhempien Hawkmoon-kirjojen yhteisniteen: tämä kokoaa yhteen teokset Count Brass, The Champion of Garathorm ja The Quest for Tanelorn (ja koska Moorcock on fantasiakirjailijana enemmän pulppia kuin Tolkienia, on kukin kirja sillai kivasti alle 150-sivuinen, vaikka toimintaa toki riittää.

Olin jokunen vuosi sitten lukenut neljän kirjan mittaisen Runestaff-sarjan, jonka päähenkilön Dorian Hawkmoonin seikkailuille tämä on suoraa jatkoa: Dorian Hawkmoon on Kölnin herttua, joka seikkailee post-apokalyptisessa Euroopassa (muinaisten aikojen teknologiaa löytyy mutta hevoset ja miekat ovat myös pop), vastassaan pahan valtakunta Granbretan (ehkä piikkinä Tolkienille tai ainakin tulkitsijoilleen jotka näkivät Tarussa Sormusten Herrassa symbolisen toisen maailmansodan, jossa Englanti oli tietysti hyvismaa).

Ja tästä kirjasta on tietysti hankala kirjoittaa kommentoimatta edellisiä osia ja tämänkin tapahtumia, eli tästä eteenpäin

SPOILEREITA.

Tämän trilogian ensimmäinen osa alkaa muutamaa vuotta Runestaff-kirjan jälkeen, Granbretanin pahikset on hajotettu ja maahan on noussut uusi, parempi kuningatar. Hawkmoon asustaa vaimonsa Yisseldan ja pienten lastensa kanssa Castle Brassissa (jossain Provencen tienoilla), jonka edellinen hallitsija, Yisseldan isä Count Brass kuoli Londran taistelussa, samoin kuin joukko Hawkmoonin ystäviä.
Mutta nyt kerrotaan että Castle Brassin lähellä olevilla soilla on nähty kreivi, joka etsii Hawkmoonia kostaakseen tälle kuolemansa...ja tästähän lähtee sitten uusi seikkailu, joka olisi luettavissa myös itsenäisenä epilogina Runestaff-sarjalle. Ja vaikka pääpaino onkin toiminnassa, on siinä myös varsin viehättävä melankolinen sävy ja aika julma lopetus...

Tarina kuitenkin jatkuu ja karkaakin aika merkilliseksi. Ongelmanahan on että monet Moorcockin kirjat linkittyvät enemmän tai vähemmän toisiinsa laajemman Eternal Champion -käsitteen puitteissa, ja näissä kahdessa kirjassa keskitytään täysillä Eternal Champion -teemaan. Ja itse olen lukenut niitä vain nämä Hawkmoonit ja vuosia sitten sen yhden Elric-kirjan joka tuli suomeksi, joten aika suuri osa viitteistä oli hyvin hämäriä.
Ja kun tämä ilmeisesti oli koko Eternal Champion -sarjan lopetus niin meno vetää vielä reippaan kosmiseksi: Hawkmoon vietti suuria osia kirjasta hämmentyneenä mutta meni eteenpäin, samassa mielentilassa minäkin kirjaa luin. Ehkä jossain vaiheessa pitää palata muihin sarjan kirjoihin... 

15.4.16

Mati Unt - Hyvää iltaa, rakkaat vainajat

 

Ja sitten näytelmä virolaiselta Mati Untilta, 80-luvulta eli tässähän kombotetaan näppärästi Leningrad - Ost-Berlin ja Lukuharjoituksia -haasteet.

Lyhyt näytelmä sijoittuu Lydia Koidulan kotimuseoon, jossa museonvalvoja on sulkemassa kun paikalle saapuu Aino Kallas, ilmeisestä kuolemastaan huolimatta. Ja pian kolmantena joukkoon liittyy myös itse Lydia Koidula.
Näiden kahden kirjailijan kohtalot ovat jossain määrin kietoutuneet yhteen vaikkeivät oikeasti ikinä tavanneetkaan (Koidula kuoli Kallaksen ollessa kuusivuotias): Lydia Koidula oli Viron nuoren kansan kansallinen herättäjä, runoilija ja kirjailija jolla oli myös yhteyksiä suomalaiseen kansallisromanttiseen kulttuuriväkeen, mutta jonka avioliitto (vieläpä saksalaisen kanssa) vei Kronstadiin Viron ulkopuolelle.
Ja Aino Kallas taas suomalainen kirjailija jonka avioliitto ja kulttuurinen elämä vei Viroon ja joka kirjoitti Koidulasta romaanin...

Kolmen roolin mukana myös kolme aikatasoa kohtaavat: Koidula puhuu elämästään kirjailijana, naisena, kansakunnan symbolina, Kallas taas puhuu omasta näkökulmastaan ja myös hyökkää Koidulan elämänvalintoja kohtaan (ja hieman siinä sivussa myös omiaan) ja paikalla on myös museon nykyhetki, jossa Koidulan kirjeetkin ovat näppärästi luettavissa ja eriteltävissä samoin kuin lasten myöhemmät elämät arkistokorteista...ja kaikki puhuvat tietysti myös Virosta, ainakin menneisyydestä (nykyhetkestä vähemmän, miksi tämä tapahtuukaan museossa...)

Eva Lillen suomennos ilmestyi 1986, kannen kuva on Tampereen teatterin esityksestä (valvojana Seppo Mäki, Kallaksena Tuija Vuolle, Koidulana Inkeri Mertanen)

14.4.16

Hulbert Footner - Turkiskuninkaan perintö

 

Tämän kirjan otin luettavaksi lähinnä sarjaankuulumisen ja kannen perusteella, NTK-haasteen yhteydessä mainitsin että saatan vaellella myös joidenkin muiden sarjojen pariin kuten Punaisen sulan, sarjan josta olen joskus aikoinaan pari kirjaa lukenut.

Hulbert Footner on näköjään pääasiassa pulp-kauden dekkarikirjailija, mutta on kirjoittanut myös ei-fiktiota ja sitten näitä Kanadan erämaihin sijoittuvia seikkailuja, alkukielinen A Backwoods Princess ilmestyi 1926 (ja Aili Somersalon suomennos sitten joskus myöhemmin, tämä minun niteeni on jo viides painos vuodelta 1972, päällyksen tekijä Toivo Fahlenius).

Kirjan päähenkilö on jossain Kanadan metsissä koko ikänsä eläneestä 17-vuotiaasta Laurentia Blackburnista, kutsumanimi Loseis, jonka isä pitää varsin hyvin toimeentulevaan kauppa-asemaa, jossa intiaanit ostavat tavaraa turkiksilla ja turkikset taas kärrätään etelän sivilisaatioon ja vaihdetaan rahaksi ja tavaraksi, hyvässä suhteessa tietty. Sekä isä että tytär elelevät intiaanialueilla varsin autoritäärisin ottein, kovin paljoa muita valkoisia ei alueella liiku eikä varsinkaan naisia, asujat ovat pääasiassa intiaaneja (tässä vaiheessa kannattaa siis taas laittaa aikakausi- ja pulpfiltterit silmille intiaanikuvausten kohdalle).
Paitsi että kirjan alussa isä-Blackburn kuolee joten Loseis jää yksin. Ja lähimmällä toisella asemalla johtava Gault, joka oli Blackburnin kilpailija, huomaa hyvä tilaisuuden ottaa Loseis holhottavaksi vaikka varsinaisena päämääränä on tietysti kaapata Blackburnien omaisuus...Loseis myös arvaa nopeasti uhan ja saa avukseen lähiseuduilla liikkuvan geologin Conacherin...

Tarina etenee sinänsä varsin toimintakeskeisesti joten käänteitä on, mutta perusjuonihan tässä on aika selvä. Kirjaa lukiessa mietin kuitenkin kuinka hankalaa olisikaan määrittää sille nykyään genresijaintia tai kohderyhmää. Ennakko-oletus oli että kyseessä olisi poikakirja mutta kuten aiemmin lukemassani Pizarron varjossa, henkilöt ovat vähän vanhempia kuin mitä taitaisi nykynuortenkirjoissa olla tapana, Loseis vielä aikuisuuden kynnyksellä mutta Conacher jo hyvän matkaa päälle parikymppinen.
Kirjan selkeäksi keskushenkilöksi nouseva Loseis, kirjan problematiikka ja osittain sen käsittely (varsinaisten materiaalisten ongelmien ohella Gault katsoo intresseissään olevan Loseisin naiminen, Loseisin ja Conacherin välillä on tietysti myös vipinää ja vaikkei mikään Carrie Bradshaw olekaan niin jonkin verran itsetutkiskelua harrastetaan että mitä on olla valkoinen nainen) taas vinkkaa romanttisen viihdekirjallisuuden suuntaan mutta ei tähänkään suuntaan sitouduta.
Ja tärkeässä osassa on tietysti seikkailu ja pärjääminen erämaassa, ei niin suuressa osassa että voitaisiin varsinaisesti puhua eräkirjallisuudesta mutta sen verran että ei tämä ihan perinteinen tyttökirjakaan taida olla.

Itse asiassa parempi mielleyhtymä tuli aikakauden elokuvista, joissa tällainen toiminnallis-romanttis-jotain-sekoitus olisi helpommin ymmärrettävissä. Loseisiksi 30-40-luvun vaihteen Bette Davis tai Gene Tierney (koska sympaattisuutta pitää tasapainottaa sopivalla annoksella tylyyttä ja autoritäärisyyttä ja molemmat ovat ansioituneet tällaisissa rooleissa) tai kirjan aikalaisista Clara Bow (vähän Mantrapin henkeen), Gaultiksi vaikka Henry Daniell ja Conacheriksi joku uusi lupaava miesnäyttelijä josta halutaan variaatio Jimmy Stewartista.
Mutta sinänsä vaikka tämän teoksen keskeisenä lukijakuntana varmaan ovat nuoret, on jotenkin vaikea hahmottaa tätä varsinaisesti nuortenkirjana niinkuin se nykyään ymmärretään. Onko ongelma kirjassa vai määritelmässä, sitä voi pohtia.

6.4.16

Leonid Andrejev - Seitsemän hirtetyn tarina

 

Näitä "olen ehkä kuullut tästä jotain"-löytöjä männäsyksyn kirjamessuilta, Leonid Andrejev on myös näitä kakkos-kolmoskaartin venäläisiä klassikoita, 1900-luvun vaihteesta eli mm. Tsehovin aikalainen (ja kuoli Terijoella 1919, eli neuvostoliittolaiseksi ei tullut). Tuolla wikilinkissä näkyy että teoksia suomennettiin näköjään aika paljonkin kirjailijan omana aikana, myöhemmin vähemmän mutta tämä Juhani Konkan suomennos on julkaistu vuonna 1957.

Kirja kuvaa seitsemää vankia, jotka odottavat vankilassa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Viisi näistä on vallankumouksellisia anarkisteja jotka suunnittelivat ministerin murhaa, kolme miestä ja kaksi naista, ja muut kaksi taas ovat tehneet ryöstömurhan, toinen yhden, toinen ilmeisesti useita.
Kullakin henkilöllä on omaa historiaansa ja luonteenpiirteitään, kukin myös reagoi vankeuteen ja lähestyvään kuolemaan omalla tavallaan, samalla kun läpikäydään joitain muodollisuuksia ja lopulta kuljetaan hirttopaikalle.
Romaani on varsin tiivis ja karu, vankilan ulkopuolista maailmaa kuvataan viitteellisesti. Andrejev ei mitenkään kauhean monitahoisia psykologisia kuvia luo, enemmän hahmot ovat arkkityyppejä, ja kiinnostuksen kohde on lähestyvän kuoleman odotuksen kokemus. Ja, no, kirjan nimi kertoo jo miten se päättyy.

Pikaisesti vilkuilin mainintoja muustakin tuotannostaan, näköjään Andrejev on keskittynyt voimakkaisiin tunnekokemuksiin ja hieman groteskeihin, synkkiin aiheisiin. Mikä sinänsä kyllä kiinnostaa, pitäisiköhän vaikka Punainen nauru tai jokin käydä kärkkymässä jostain (ai, sen ainoaa kappaletta ei ainakaan lainata Pasilan kirjavarastosta).

Tämä on hurjaa ja tolkutonta. Kuolema odotteli lähellä, mutta täällä nousi esiin jotakin pikkumaista, tyhjänpäiväistä, tarpeetonta, ja sanat rätisivät kuin kuivat pähkinänkuoret jalkojen alla. Ja miltei itkien - surusta, siitä ikuisesta väärinymmärtämisestä, mikä läpi elämän oli erottanut muurina hänet läheisistä omaisistaan ja joka nyt näinä viimeisinä, kuolemaa edeltävinä hetkinä mulkoili villisti omilla pienillä typerillä silmillään - Vasili huudahti:
- Koettakaa nyt ymmärtää, että minut hirtetään! Hirtetään! Ymmärrättekö sen vai ette? Hirtetään!
- Et oisi koskenut ihmisiin, niin sinua ei..., huusi muori.
- Hyvä Luoja! Mitä tämä tällainen on? Eihän tällaista tapahdu edes eläinten kesken! Olenko minä poikanne vai en?

4.4.16

Alexis de Tocqueville - Demokratia Amerikassa

 

Vaikka kirjallinen mukavuusalueeni onkin suht laaja, eivät poliittisen filosofian järkäleet ole ihan ykkösmateriaalia kun lukemisia valitsen, siispä vähän taustoja: jokin aika sitten, kun selasin vanhoja Documenta-lehtiä, silmäilin muiden muassa läpi André Bonduellen artikkelin Alexis de Tocquevillesta, ranskalaisesta 1800-luvun valtiotieteilijästä, jolla vaikutti olevan ihan kiintoisia ajatuksia (Documenta 2/71, jos kyseisen lehden jostain käsiinne saatte).
Vähän tämän jälkeen Suketus jakoi linkin lehtijuttuun jossa Kari Enqvist ihmetteli kuinka huonossa huudossa asiantuntijuus ja tieto on nyky-Suomessa, pääministerin vähättely kaikenmaailman dosentteja kohtaan ollen huippuna muttei lopulta mitenkään poikkeuksena...jolloin hoksasin että olinhan juuri lukenut mistä tämä johtuu, Tocqueville oli kirjoittanut tästä aiheesta eli ilmiö ei sinänsä ole tyypillinen vain nykyhetkelle ja vain Suomelle. Kun kirjakin sattui lähikirjastossa olemaan niin kai sitä pitää vilkaista (Sami Janssonin käännös ilmestyi kymmenen vuotta sitten Gaudeamukselta).
Tietysti samaa asiaa käsiteltiin esim. pari viikkoa sitten Kyösti Salovaaran blogissa, jossa etsittiin moderneja intellektuelleja...

Mistä tässä kirjassa siis on kyse? Alexis de Tocqueville, ranskalainen aristokraattitaustainen poliittinen ajattelija, matkusti 1830-luvun alussa Amerikkaan alkuperäisenä tarkoituksenaan tarkastella Yhdysvaltojen vankilalaitosta. Vankilat jäivät lopulta vähän sivuun kun Tocqueville matkusti ympäri maata haaintoja tehden, ja havainnot ja niistä tehdyt johtopäätökset koottiin lopulta kaksiosaiseen kirjaan Demokratia Amerikassa (osat ilmestyivät 1835 ja 1841). Kirjassa esitellään laajasti Yhdysvaltojen (silloista) hallintoa ja poliittista elämää samalla koko ajan pohtien miksi mikäkin piirre poliittisessa elämässä on muodostunut sellaiseksi kuin se on, mitä vaikutuksia sillä on yhteiskuntaan sekä myös yksilöön elinkeinoista moraaliin ja taide-elämään, samalla myös erotellen mitkä ilmiöt ovat tyypillisiä amerikkalaisille ja Yhdysvalloille ja mitkä taas ovat demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän vaikutusta.

Tocqueville vertailee näkemäänsä paljon mm. aristokraattisempiin Ranskaan ja Englantiin ja ahkerasti vertailee demokraattisen ja aristokraattisen yhteiskunnan hyviä ja huonoja puolia kohta kohdalta. Vertailuja värittää se, että Tocqueville pitää demokraattista kehitystä jokseenkin vääjäämättömänä, se on luonnollinen kehityssuunta joten siinä nähdään paljon ansioita, mutta samalla hän ei mitenkään erityisesti pyri "myymään" aatetta vaan runsaasti esittelee myös demokratiassa piileviä uhkia, huonoja puolia, vaaroja ja kehityskulkuja joilla demokraattinen yhteiskunta joko heikentää itseään tai kääntyy tyranniaksi tai uudenlaiseksi aristokratiaksi. (Tocqueville itse on liberaali, joka voimakkaasti vastustaa tyranniaa, riippumatta siitä onko tyranni yksi autokraatti vai vähemmistöä sortava enemmistö.)

Lueskelin joitain lukuja, erityisesti ensimmäisessä osassa, lähinnä silmäillen koska yksityiskohdat mm. Massachusettsin osavaltion perustuslaista eivät nyt niin puhutelleet. Kirjoitustyyli on paikoin lavea mutta toisaalta armollisesti kun näin vanhasta kirjasta puhutaan niin akateemista jargoniakaan ei juuri esiinny, eli maallikkonakin tästä sai paljon irti.
Toki myös sisällössä on joitain vanhentuneita kohtia. Yhdysvaltain liittovaltio ei poliittisilta piirteiltään vastaa nykyään ihan tätä, jotkut yhteiskunnalliset tilanteet ovat muuttuneet: kirjan aikojen Yhdysvalloilla ei juuri sotilaallista uhkaa ollut, joten armeija oli pieni ja presidentin valta on vähäinen, koska se on ensisijaisesti toimeenpanovaltaa. Joitain merkittäviä kirjailijoitakin Yhdysvallat on sittemmin tuottanut (joskin tätä Tocqueville osasi odottaakin).

Jotkut kohdat ovat kiinnostaviakin juuri siksi että ne ovat vanhentuneita: harvassa nykyisessä poliittisen ajattelun teoksessa puitaisiin esim. orjuuden vaikutusta taloudelle näin neutraaliin sävyyn...Tocqueville suhtautuu kuitenkin orjuuteen kriittisesti, koska se heikentää yhteiskunnassa suhtautumista työhön: niillä alueilla joissa orjuus on toiminnassa, vapaat suhtautuvat kielteisesti kaikkeen manuaaliseen työhön koska haluavat erottua orjista, ja näillä alueilla keskitytään lähinnä maanviljelykseen jossa orjista on selkeää hyötyä ja halveksutaan mm. teollisuutta tai kauppaa jossa orjat ovat hyödyttömämpiä, ja näin etelävaltiot jäävät kehityksessä jälkeen pohjoisesta. Rhett Butler taisi olla ainoana Tocquevillensa lukenut.
Mutta toisaalta koska orjuus ja ihonväri ovat Yhdysvalloissa niin tiukasti sidoksissa, ei orjuuden lakkauttaminen suinkaan poista ongelmaa, ja tätä mustien asemaa voitiinkin pitää suurimpana Yhdysvaltoja uhkaavana ongelmana...

Mutta historiallisen aineksen ohella kirja tosiaan pitää sisällään paljon yleisiä huomioita demokratian piirteistä, vaikutuksista ja mahdollisista kehityskuluista, osa näistä varsin korkealentoisia, jotkut hieman epäilyttäviä mutta kovin usein kirja myös osuu maaliinsa, ja niinpä täältä voi löytää ilmiöitä jotka ovat tuttuja myös vuoden 2016 Suomessa. Hieman tragikoomista on huomata lukuisia kohtia joissa Tocqueville varoittelee että tämä on sitten demokratiassa piilevä uhka, huomioikaa tämä, älkää tehkö näin...arvatkaa vaan moniko näistä löytyy nykymaailmasta.

Jotkut kuvatuista ilmiöistä myös sisältävät tutulta kuulostavia, muihin asioihin yhdistettäviä prosesseja, esim. intiaanikysymys joka herätti runsaasti huolta ja puhetta liittovaltiotasolla, mutta koska kenenkään paikallisen toimijan intresseihin ei sovellu intiaaniyhteisöjen huomioiminen, ei asiassa tehdä positiivisia käänteitä ja niinpä Tocqueville arvelee intiaanien kuolevan sukupuuttoon Pohjois-Amerikassa siinä vaiheessa kun valkoiset asuttavat Tyynenmeren rantaa (ihan näin ei sitten käynytkään mutta aika lähellä oli, ja omanlainen yhteiskuntajärjestyksensä ja elinkeinonsa kyllä hävitettiin). Kovasti tuo kuulostaa ilmastonmuutoskeskustelulta...

Ja kirjassa tosiaan tarkastellaan myös demokratian vaikutusta yksilöiden moraaliin, perhesuhteisiin, kirjallisuuteen ja teatteriin, uskontoon jne ja toisinpäin (jotkut uskontoon liittyvät ajatukset epäilemättä saavat karienqvistit nikottelemaan mutta, no, ei ehkä olisi kannattanut edistää kvartaalisyklissä elävää plutokratiaa). Osa jutuista ovat tosiaan hieman kyseenalaisia ja aikansa henki näkyy näissä, mutta kyllä näissä pohdittavaa riittää...

Vaikka noin yleensä ottaen Tocqueville suhtautuukin myönteisesti demokratiaan, on hän varsin selväsanaisesti "vain äänestämällä voit vaikuttaa"-ajatusta vastaan, päin vastoin hän katsoo että kansanäänestyksissä tehdään pääsääntöisesti huonoja valintoja, kansa valitsee edustajikseen keskinkertaisuuksia siinä missä oikeasti merkittävillä, pätevillä ja potentiaalisesti aikaansaavilla henkilöillä on vähänlaisesti mahdollisuuksia menestyä äänestyksissä (valitsijamiesvaalit onnistuvat tekemään parempia päätöksiä ja valintoja).
Sen sijaan yleisen äänioikeuden vahvuus on siinä, että se aktivoi kansalaisia toimimaan: demokratian hyvät saavutukset tulevat yleisestä toimeliaisuudesta ja lukuisista toimijoista, ei äänestyksillä tehtävistä päätöksistä.

Niin, palatakseni alussa esitettyyn kysymykseen. Demokratiassa hallitsevana ja tavoiteltavana arvona on tasa-arvo, mutta koska asiantuntijuus, erikoisauktoriteetin hakeminen poikkeuksellisen tietomäärän avulla on perusluonteeltaan epätasa-arvoista, suhtautuminen asiantuntijoiden on epäluuloista ja vihamielistäkin. Demokratian tasa-arvoinen kansalainen on haluton tunnustamaan toista tasa-arvoista kansalaista itseään ylemmäksi auktoriteetiksi.
Yksittäisten henkilöiden sijaan demokratian tasa-arvoinen kansalainen luottaa enemmistöön, koska jos jonkin ajatuksen kannalla on suuri joukko kansalaisen kanssa samassa asemassa samassa arvossa olevia ihmisiä, on se luonnillisesti hyvä ajatus.
Some-maailmassa on siis helppo olla demokraattinen ajattelija: mitä enemmän jollain ajatuksella on tykkäyksiä ja jakoja, sitä parempi ja todempi se ajatus on. Ja henkinen johtaja, intellektuelli, on siis henkilö joka tuottaa paljon ajatuksia jotka saavat paljon tykkäyksiä ja jakoja.

Mainittakoon että Tocqueville suhtautui hyvin epäluuloisesti enemmistön tyranniaan ja on erityisen huolestunut siitä että Yhdysvaltojen hallinnossa ei ole tarpeeksi tehokkaita vastatoimenpiteitä rajoittamaan mahdollisuutta enemmistön tyranniaan: jopa lehdistö on niin kovin riippuvainen yleisestä mielipiteestä ja haluton toimimaan sitä vastaan...
Ja enemmistön tyranniaan kuuluu, että sen ei tarvitse käyttää väkivaltaa tai sensuuria, riittää että se vain sivuuttaa, syrjäyttää, marginalisoi väärin ajattelevat: nämä saavat toki puhua mitä puhuvat mutta enemmistö ei heitä kuuntele koska erimieliset ovat vähemmistö (kirjoitin muuten itse vähän samansuuntaisia ajatuksia sananvapaudesta vajaa vuosi sitten).
Ja kuten tuolla yllälinkitetyssä Kyösti Salovaaran blogissa pohdittiin, jos intellektuellin vaatimuksena on asettua valtaa vastaan niin demokratiassa se tarkoittaa enemmistöä. Ei siis sitä tyyppiä jonka enemmistö on nostanut hallitukseen, vaan kansan enemmistöä. Mikä tahansa onkin yleinen mielipide, sitä intellektuellin pitää vastustaa...mutta jos enemmistön tyrannia toteutuu, intellektuellit vaietaan näkymättömiin ja kuulumattomiin. Jos siis tuntuu siltä, että maassamme tai maailmassa ei oikein löydy intellektuelleja, ehkä et vain pysty kuulemaan heitä, tai ehkä et edes halua.

Niin, miten tämä oma blogini sitten asettuu tähän kuvioon. Onko tässä kyse juuri siitä että suhtaudun kielteisesti kirjallisuuden auktoriteetteihin ja asiantuntijoihin, alennan heidät itseni tasolle tasa-arvoisiksi lukijoiksi? Vai olenko ehkä väärinajattelija jonka mielipiteillä ja näkemyksillä ei enemmistön tyranniassa ole mahdollisuutta tulla esiin muuten kuin itse julkaisemalla? Jätän kysymyksen auki.

Kuten tästä laveasta tekstistä näkyy (paljon pohdintoja ja lainauksia jäi vielä käsittelemättä), teki tämä kirja aikamoisen vaikutuksen. Nyt maailma on taas vähän helpommin ymmärrettävä.